30.12.2015

Mennyt vuosi

Nyt kun on vuosi taas lopuillaan tuli sellainen olo, että olisi kiva kerrata mennyt blogivuosi, että mitäs tässä elämässä onkaan tapahtunut vuoden mittaa. Niin ja mitkä niistä asioista olen jakanut blogiin. Ja koska tiedän tästä postauksesta tulevan pitkän, niin en esijaarittele tässä nyt yhtään enempää vaan voimme lähteä liikkeelle tammikuusta.

Tammikuussa oli ensimmäinen Kaksplussan bloggaajien tapaaminen, jonne meneminen jännitti ihan hulluna. Tämä taisi olla vasta toinen tapahtuma, jonne bloggaajana pääsin ja oli niin jännittävää päästä tapaamaan ne kaikki ihmiset blogin takaa. Ja sydämeen jäi läjä ystäviä, luonnollisesti. Pohdiskelin blogissa paljon liikuntaan liittyvistä asioista, sillä urheilukärpänen oli tainnut puraista vuoden alussa (kuten ihmisille luontevaa tuntuu olevan). Olin kuitenkin laiska aerobinen liikkuja ja ulkoilin huonosti pienen taaperon kanssa. Täytin myös 24 vuotta ja pohdiskelin asioita, joita olin saavuttanut siihen mennessä elämässäni.


Helmikuussa pohdiskelin fiiliksiäni yksityisautoilusta, sillä olimme juuri vaihtaneet uuteen autoon autosta luopumisen sijaan. Koin myös tietynlaista kevätuupumusta, joka tuntuu tulevan minulle joka vuosi. Kerroin myös, kuinka liikunta oli auttanut selkävaivoihini. Aloitin myös kovan stressaamisen lähestyvästä syksystä ja elämän muutoksesta. Aloin myös superdieetille.

Maaliskuussa tajusin lopulta, että Aislasta on tullut taapero ja että rentoa vauvavuotta ei ole enää koskaan odotettavissa meidän perheeseen. Kerroin myös vähän tarinointia meidän parisuhteesta. Superdieetin kuulumiset olivat myös viikottainen osa blogia. Aisla oli myös maailman söpöin virpojatiikeri, kun hän kävi ensimmäistä kertaa virpomassa! (Hahha, tajusin just, että tänä vuonna virpoo varmaan sitten Anna tai Elsa......)

Huhtikuussa superdieetti tuli päätökseen ja kerroin lopun tulokset blogissa. Aika hyvä tulos, näin jälkeenpäin katsottuna. Huhtikuussa oli myös paljon menoa ja meininkiä joka suuntaan, käytiin mm. lapsimessuilla ja Kaksplus-tapaaminenkin oli taas. Paljastin blogiin myös ruokakassiemme sisällön. Lähestyvä vappu sai pohtimaan alkoholin käyttöämme, lapsia ja juhlapyhiä.



Kesäkuussa oli tarkoitus juhlia kaksilla kemuilla kaksi vuotiasta, mutta neidin sairastuttua juhlia tulikin vietettyä vain yhdet. Kesällä alkoi myös tällä bloggajaalla pieni motivaatio pula, jolloin postaustahti hidastui (eikä ole tainnut vieläkään saavuttaa takaisin sitä huippuaan, joka silloin joskus oli, mutta tämä hyvä nyt). Vietimme myös maailman ihanimman cityjuhannuksen ja nautimme muutenkin kesästä pitkän talven jälkeen.

Cityjuhannus
Heinäkuussa oli peräti kaksi bloggaajatapahtumaa Kaksplussalaisten kesken. Ensin käytiin Porvoossa ja sittemmin vietettiin ihana kesäilta 47 palasta -blogin Agun luona. Ja koska näiden tapahtumien myötä myös Toni sai kokemusta bloggaajan avecina, kirjoitti hän tietysti omasta kokemuksestaan tosi suloisen postauksen. Jaoin myös ensimmäisen (ja viimeisen) kotijumppa -videoni, heheh.

Elokuussa päivähoitokuviot vihdoinkin selvisivät. Kotiäiti-vuodet alkoivat siis häämöttämään loppuaan, joten kirjoittelin, mitä ne vuodet olivat minulle opettaneet. Vietimme myös viimeisen Kaksplus-tapahtumani, kun järjestimme sellaisen itse Even kanssa Tampereella. Meinasin myös kaiken kiireen keskellä räjähtää jännityksestä, kun koulun alku se vain läheni.


Lokakuussa postasin kaikista vähiten koko vuonna ja luulen sen johtuneen yksinkertaisesti kiireestä. Ehdimme kyllä käydä pienellä syyslomareissulla, joka oli mukavaa vaihtelua arkeen. Olin vielä lokakuussa kuitenkin hieman järkyttynyt uhkailu-postauksen kommentoinnista ja tajusin, että niitä ilkeitä kommentteja voi saada ihan kuka vain. Koko blogimaailma ällötti muutenkin jotenkin ja vertasinkin tätä rakasta harrastustani pornoteollisuuteen.

Marraskuussa oli aika sanoa heipat Kaksplussalle ja siirtyä melkein heti Blogiringille. Olen ollut niin onnellinen päätöksestäni, kaikki meni juuri nappiin minun osaltani! Muutaman kuukauden uusi arki sai päähäni uuden ajatuksen siitä, kuinka tuo pieni taapero on ihan oikea ihminen, jolle on tulossa ihan oikea elämä, emmekä me elä koko elämäämme missään pienessä symbioosissa keskenämme. Siitäkin postailin.  Kuitenkin myös minä tahtoisin mielelläni kasvattaa sen lapseni pumpulissa. Sain myös koulussa selitystä huonolle lukupäälleni - nimittäin lukihäiriön.

Joulukuussa sain vihdoin meidän seinän maalattua. Avauduin myös hieman keskittymisvaikeuksistani, joista toivottavasti saan selkoa paremmin vielä tammikuun puolella ja palaan sitten asiaan. Kerroin myös lopahtaneesta kiinnostuksestani baareja kohtaan ja huokaisin helpotuksesta, kun yksi lukukausi saatiin päätökseen koulussa.


Sellainen vuosi oli minulla. Aikamoisia muutoksia on koettu, etenkin koska syksy. Nyt vasta tuntuu, että olen kunnolla päässyt tähän arkeen käsiksi ja olen nyt joululomalla. Keväällä on edessä pitkä työssäoppimisjakso ja se vaatii jälleen uudelleen rutinoitumista. Ihanaa, että teitä on monta siellä vielä, jotka olette jaksaneet pysyä matkassa, vaikka postaustahtini on tuolta alkuvuodesta hiipunut ja yhteisö taustalla on vaihtunut. Ensi vuodesta tulkoon mahtava!

27.12.2015

Joulu oli taas

Oli kyllä oikein mukava joulu, jälleen kerran. Aislan syntymän jälkeen on tuntunut, että joulut ne paranee vuosi vuodelta. Tyttö sai kauhean määrän erilaista Frozen-tavaraa. Oli vaatteita (onneksi muita kuin Forzen-aiheisia myös t. äiti), pussilakanoita, tyynyjä ja leluja. Viimeisimpiä ei kuitenkaan tullut mitenkään yli äyräiden, joten päädyttiin hakemaan kotimatkalla joulupukin rahoilla Aislalle vielä Elsa-nukke Annan kaveriksi. Kyllä nyt kelpaa.


Omiin lahjoihini sain olla todella tyytyväinen, kun sain lahjakortin alusvaateliikkeeseen, kameran etälaukaisimen, Monkeypod- kameranjalan, tarjoiluastian, herkkuja ja sukat. Ainakin. Niin ja liput Von Hertzen Brotherseja kuuntelemaan. Kyllä kelpaa äidinkin. Tonille ostin itse uuden tietokonetuolin, kun hän sitä on aina tahtonut ja mielestäni ne on niin rumia, että en ole meille sellaista uutta tahtonut. Nyt annoin vähän periksi ja ostin omaan silmääni siedettävän, joka vaikutti kuitenkin mukavalta istua. Kelpasi hyvin ilmeisimmin.



Ja vaikka aloitinkin lahjoista kertomisella, niin eihän se ole ollut mikään joulun kohokohta, vaan ruoka. HAHAHHA. Ei mutta aivan törkeän hyvää ruokaa olen saanut syödä ja voinkin kertoa, että tammikuussa lähtee tämän (ja koko syksyn) johdosta sellainen kuntokuuri, että oksat pois (kuten varmaan aika monella muullakin). Tosiaan, on toki myös tullut nautittua yhdessä olosta ja lomasta, eikä vain ruoasta ja lahjoista. Oikein mukava ja lämmin joulu.



Toivottavasti kaikki muut ovat saaneet nauttia myös yhtä ihanasta joulusta, kun itse sain. Oltiin tosiaan Tonin vanhempien luona, niin on Aislakin nyt sitten saanut touhuta isovanhempien kanssa pitkästä aikaa. Ajattelin vielä ennen uutta vuotta ehtiä postata menneestä vuodesta sekä tulevan vuoden lupaukset tulee joko ennen tai jälkeen vuoden vaihteen. Enpäs ole aiemmin lupaillut juurikaan, mutta nyt tuntuu siltä, että on aika.

26.12.2015

Joulukalenterin viimeiset luukut

Lupailin tulla jakamaan viimeisetkin joulukalenteriluukut tänne bloginkin puolelle, joten täältä niitä tulee! Nauttikaa, nämä oli tosiaan ne viimeiset videomuotoiset joulukalenteriluukut ikinä, uskon, sillä oli se semmoinen projekti. Hehhe.

24.12.2015

Oranssia joulua!

Tänä vuonna päätin, että en tosiaankaan ala stressaamaan mistään joulusiivouksesta, kun saan joulun lomailla. Niinpä päädyin vielä pari päivää sitten aloittamaan yhden ikuisuusprojekteistani, johon maalit olivat seisseet jo turhan kauan tyhjänpanttina. Tuumasta toimeen siis, lapsi nukkumaan ja tela viuhtomaan. Kahdessa päivässä oli projekti valmis ja perhe tyytyväinen. Nyt meillä on maailman hienoin appelsiinin värinen olohuoneen seinä. Olen rakastunut ja onnellinen. Se on jopa melko tasainenkin, vaikka tosiaan ihan itse maalasin ilman yhtäkään apukättä. 


Eteisessä meillä onkin jo laukut pakattuina, sillä olemme ennakoineet joulun muutoinkin miellyttävällä tavalla eli lähdetään Tonin vanhempien luokse. Siellä on isovanhemmat, jotka taatusti jaksavat temmeltää taaperon kanssa, sillä välin kun isi ja äiti vetelee navat täyteen jonkun muun laittamaa ruokaa. No okei, ei nuo nyt ainoita syitä ole sinne lähteä. Eihän meidän tosiaan tarvinnut siivotakaan kotona joulua varten tai luoda muutenkaan mitään joulutunnelmaa.. No okei, nyt ihan tosissaan. On kivaa mennä paikkaan, jossa on helppo olla ja kivaa seuraa. Tästä tulee varmasti ihan paras joulu. Taaperoa jännitti tänään jo niin kovasti, että meni kaksi tuntia nukahtaa. Huh huh. Aamulla, kun Toni pääsee töistä, auto starttaa.


Tulen todennäköisesti vielä välipäivinä tänne raapustelemaan (ainakin jakamaan kaikki loputkin joulukalenterin luukut), mutta jos en muista tai pukki tuo jotain niin hienoja lahjoja, että en ehdikään, niin ihanaa tulevaa vuotta teille kaikille niiiin rakkaille lukijoille <3 Ah, niin ja ihanaa, rauhallista ja selvää joulua <3

20.12.2015

Keskittymisvaikeuksia(ko?)

Minä olen kokenut aina hankalaksi keskittymisen. Erityisesti tilanteissa, joissa on ylimääräistä hälyä ympärillä, on ihan todella haastavaa keskittyä. Käyn ennemmin jonkun kaverin luona kyläilemässä, kuin kahvilla kaupungilla, koska kaupungilla minulla menee puolet hänen jutuistaan ohi, koska siellä on niin paljon ylimääräisiä ääniä ja ärsykkeitä. Toki ystäväni eivät tätä välttämättä aina huomaa, sillä osaan naamioida sen aika mainiosti koko ikäni sitä tehneenä. Aiempien opintojen aikana eräs opettaja kehui taidostani huomata ohjatessa monta asiaa kerralla ja voisin väittää tämän olevan juuri sitä, jos se tahdotaan nähdä positiivisena taitona, eikä negatiivisena. Omassa arjessa se ei kyllä tunnu kovin mukavalta kaikissa tilanteissa.

Nyt kouluun palattuani olen huomannut asian taas suuremmin. Pystyn kyllä keskittymään luennoilla, jos ne luennot on sellaisia, joissa on keskustelua tai toimintaa ja saan esim. piirrellä samalla, mutta jos täytyisi istua vain paikoillaan ja kuunnella, niin ei jäisi kyllä mitään mieleen.

Muitakin elämänhallintaan liittyviä organisointiongelmia minulla tuntuu olevan. Tavarat ovat aina hukassa, olen aina myöhässä tai aivan liian ajoissa, raha-asioista sen enempää puhumatta, sillä Toni organisoi ne meidän perheessä aika pitkälti, en ole kovin hyvä siinä. Olen todella onnekas tuollaisesta puolisosta. Vastakohdat täydentää toisiaan, vai miten se olikaan. Olen myös todella impulsiivinen, mikä on tavanomaista keskittymishäiriöiselle henkilölle. Muitakin haasteita on, mutta en ehkä listaa nyt ihan kaikkea tähän.

Ongelmia on ollut siis koko elinikäni, mutta peruskoulussa en ole ollut häirikkö eikä minulla kuutosen tai seiskan oppilaana ole ollut niin huonot numerot, että niihin olisi kukaan puuttunut. Olen siis pärjännyt melko surkeasti kuitenkin ja pitänyt itseäni aina vähän yksinkertaisena. Keskittymishäiriö ei ole ollut myöskään niin tuttu juttu omassa lapsuudessani, kuten nyt sitä auliimmin diagnosoidaan.

Olen ollut pitkään vakuuttunut, että keskittymisvaikeuksia löytyy ja jos ihan kotidiagnooseja aletaan luettelemaan, niin ADD on ollut oma ajatukseni. En kuitenkaan ole hakeutunut diagnosoitavaksi, koska olen hiukan hävennyt, että koen tällaisen "muotisairauden" itseeni kuuluvaksi ja olen kokenut myös, että asiaa on vähätelty aina kun olen ottanut sen puheeksi. Nytkin tämä on yksi henkilökohtaisimmista postauksistani ja jännittää kirjoittaa ja julkaista tätä. (Tuntuu myös, että en nyt oikein osaa tätä mitenkään kauniisti jäsennellä, mutta koettakaa kestää.) Oikeastihan minulla ei ole mitään hävettävää, sen tiedän.

Halusin tuoda ilmi, että koen tällaisen asian osana identiteettiäni, joskin toistaiseksi vielä ilman diagnoosia. Se prosessi on nyt vaiheessa, jotta saisin hiukan paremmin ymmärrystä koulussa, jos se on tarpeen opintojen aikana. Viimeisen puoli vuotta opinnoissani olen mielestäni selvinnyt paremmin kuin koskaan, enkä oikeastaan kaipaa sitä diagnoosia enää niin paljoa koulua varten, kuin mitä aiemmin ajattelin, mutta eihän sitä tiedä mitä on edessä. Tämä ei ole kuitenkaan mikään yhden lääkärikäynnin juttu. Tammikuussa asia selvinnee viimeisellä lääkärikäynnillä. Jännittävää. Siinähän saa sitten taas laittaa identiteetin uusiksi, oli tulos mikä hyvänsä, hahah. Joko luovun ajatuksesta, että minulla on keskittymishäiriö tai sitten ajatukseni vain vahvistetaan. Jännittää.


Onko muita keskittymisvaikeuksista kärsiviä linjoilla? Onko teillä diagnoosi? Onko se tehty lapsena vai aikuisena?

18.12.2015

En osaa vielä seistä käsilläni enkä myöskään piirtää

Otsikon mukaiset asiat esimerkiksi selviävät jo menneissä joulukalenterin luukuissa, jotka siis päivittyvät blogin Facebookiin ja YouTube-kanavalle päivittäin. Kannattaa klikkailla sinne seuraajaksi, jos kiinnostaa nähdä loputkin videot ensimmäisten joukossa. Linkkaan kyllä kaikki myös lopulta tänne tämmöisinä rimpsuina, jos pidempi elokuvaelämys miellyttää enemmän. Hahhaa. Pidemmittä puheitta. Tässä, olkaa hyvät.

17.12.2015

Vegaaninen linssikeitto!

Äitini tuli tuossa taannoin meille kyläilemään ja hän kun on laktoositon, gluteeniton ja vielä lihatonkin (ei kyllä meille ongelma), niin piti sitten ihan miettiä mitä siihen ruokaan laittaa. Tulin sitten ihan vahingossa tehneeksi mielestäni aika tosi hyvää ruokaa, niin tahtoisin jakaa tämän ohjeen teillekin. On helppoa, mausteista ja hyvää! Koittakaa! Kas tässä! 


Tarvitset:

1 pieni tai puolikas bataatti
5-8 porkkanaa
1 paprika
1 sipuli
herne-maissi-paprikaa
(punaisia) linssejä
tölkki kikherneitä
1 prk chilimaustettua tomaattimurskaa
1 prk maustamatonta tomaattimurskaa
kookosmaito/kerma
(tuoretta) inkivääriä
valkosipulia
suolaa
pippuria
kasvisliemikuutio
oliiviöljy
(auringonkukan siemeniä)

1. Laita vesi kiehumaan ja lisää sinne kasvisliemikuutio. Lisää joukkoon pilkotut kasvikset ja huuhdellut linssit. Anna kiehua niin kauan, että on kasvikset ja linssit on kypsiä.
2. Lisää tomaattimurskat, herne-maissi-paprika, kikherneet ja mausteet. Odota, että keitto on taas lämmintä ja he-ma-pat sulaneet.
3. Kaada joukkoon vielä kookosmaito/kerma ja lorauta vähän oliiviöljyä.
4. Nauti vaikkapa siementen kera.


Niiiin helppoa ja maukasta kasvisruokaa! Kasviksiahan tuohon voi iskeä melkein mitä vain kaapista löytyy ja bataatin tilalla voisi maistua vaikka perunakin. Ei ole niin justiinsa, paitsi jos vegaanista safkaa aiot tehdä, niin kannattaa varmistaa, että kasvisliemikuutio on vegaaninen kanssa!

16.12.2015

Kun baarit ei kiinnosta

Syksyn uhkailutapauksen jälkeen olen käynyt yhden kerran baarissa. Olin liikkeellä autolla ja join Pepsiä ja alkoholitonta olutta ja pelkäsin vähän. Jotenkin en ole oikeastaan koskaan ollut mikään varsinainen baari-ihminen. Toisinaan olen tykännyt käydä, mutta kaikista mieluiten istumassa jossakin rauhallisessa paikassa ja mahdollisesti jopa arkena, kun on mahdollisimman vähän muita ihmisiä paikalla. Olen inhonnut diskohelvettejä ja kovaäänisiä rokkibaareja. Keikoilla olen tykännyt toisinaan kyllä käydä, mutta sielläkin ihmismassa on lähinnä ärsyttänyt ja ahdistanut kuin tuonut jotakin kreisiä bailausfiilistä.

Nyt tämä syksyn tapaus vahvisti fiilistäni siitä, että se elämä ei ole minua varten. Toki voin käydä baareissa, jos mieleni on joskus toisenlainen, mutta nyt se ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta vaihtoehdolta rentoutumiseen. Käytyäni luokkani mukana juhlimassa selvinpäin baarissa, koin sen paljon miellyttävämmiksi vaihtoehdoksi kuin humaltua baarissa, vaikka en kyllä tosiaan siitäkään niin paljoa nauttinut (muuta kuin seurasta!). Oli sitten kivaa vain huristella autolla kotiin, kun ei enää jaksanut. Ei mitään narikalla notkumista ja kebab-mestoja pilkun jälkeen, mitä nuo hommat tuntuu usein olevan. (Ja ennen kuin joku tulee vinkumaan, että ei baarissa tarvitse niin käydä, niin noh.. Moni tuntuu käyvän.) 


Tykkään kuitenkin nauttia alkoholia ja nimenomaan rentoutuakseni. Miellyttävin tapa itselleni on istua jonkun ystävän tai parin kanssa iltaa ja vaikkapa pelailla lautapelejä tai katsella huonoja ohjelmia. Jos bailaamista mietitään, niin miellyttävimpänä ajatuksena pidän vaikkapa mökkijuhlia pienellä kaveriporukalla, vaikka harmillisen vähän olen sellaisiin saanut osallistua. 

Minulla meni yllättävän monta vuotta ymmärtää, että en oikein pidä baareista. Nyt vasta olen hoksannut sen lopullisesti: Nyt juuri (älä koskaan sano ei koskaan) en pidä baareista. Haluan kuulla mitä ystävilläni on minulle sanottavanaan, sekä haluan itse tulla kuulluksi, enkä tahdo huutaa surkean musiikin päälle. Haluan puhua henkeviä läpi yön punaviinilasi kourassani. Sitä olen kaivannut koko pitkän syksyn. Nyt sitten laitoin ystävilleni Facebookiin kysymyksen, että kuka tahtoisi toteuttaa tätä rentoutumista kanssani ja sain yllättävästi viestin sellaiselta tytöltä, jota en oikeastaan ole koskaan tavannut. No niin tai muistan minä hänet pyöränsä selässään eräässä Etelä-Savon kaupungissa, josta meillä on yhteisiä tuttavia, mutta en muista koskaan jutelleeni hänen kanssaan kasvotusten. Tulin tästä kutsusta niin iloiseksi.

Ystävän etsintää.. :D
Luulenpa, että tulevasta perjantaista tulee juuri sellainen, kun olen kaivannutkin: RENTOUTTAVA, mieleenpainuva, erityinen, rauhallinen ja puhelias. Ihanaa iltaa meille.

Nollaatteko te bailaamalla vai rentoudutteko ennemmin kotosalla alkoholin kera?

13.12.2015

Huh huh, tämä vuosi koulun osalta (melkein) ohi!

En voi kuvailla tätä helpotuksen tunnetta, kun tajuan, että syyslukukausi on ohi. Muistan vielä, kuinka ensimmäisinä päivinä itkeskelin invavessassa ahdistuneena ja olin aivan varma, että tämä koulu loppuu kyllä ennen kuin alkaakaan. Samaan aikaan oli eräänlaisia mullistavia asioita ihmissuhderintamalla, joita en täällä blogissa jakanut (enkä vieläkään jaa varsinaisesti, tällä tavoin ikävästi vain vihjailen), jotka vain vaikeuttivat koulun aloitusta. Se oli kamalaa aikaa. Sitten vielä se itkevä lapsi siellä päiväkodin aamupalalla. Oooh, alkaa nytkin itkettää kun vain pohdinkin.

No, sitten lapsi lakkasi itkemästä aamupalalla ja minä aloin saada koulutehtäviä. Ja kirjoja luettavaksi. En tajunnut mitään lukemastani ja tuntui aika hankalalta koko koulu, vaikka olin tyytyväinen päiväkodin mutkattomaan alkuun. Suurin opiskelumotivaationi on kuitenkin vanhemmuuden tuoma vastuu (ja nostettu opintolaina), joten olen päättänyt olla luovuttamatta. Päätin oppia ne hankalatkin asiat ja uusi ihana luokka oli hyvä tsemppari myös.

Sitten yhdellä viikolla, kun oli eniten palautettavia tehtäviä ja hirveä stressi päällä, tajusin, että vain pari viikkoa enää ja on aika joululoman. Enää pari viikkoa hammasta purren, kyllä minä saan nämä tehtävät tehdyiksi. Ja niin minä sainkin, vain yhden tehtävän olen palauttanut koko syksynä myöhässä. Minulta se on mainio suoritus, sillä ennen en olisi palauttanut varmaan lainkaan.

Perjantaina sitten hoksasin, että hetkinen, minullahan on enää tämän päivän tunnit (ja pari tekemätöntä tehtävää) ja sitten on aika sen LOMAN. Noh, enää on ne tehtävät, lähiopetus jo ohi. Päällimmäisenä kuitenkin se fiilis, että kyllä minä tästä selviän, vielä sen jäljellä olevan kaksi vuottakin, vaikka välillä muulta tuntuu. Kevätlukukauden lukkari harjoitteluineen kuulostaa ihan hyvältä.

Kiitos rakkaalle puolisolleni tuesta, hienolle koululuokalle sekä mainiolle tyttärelleni, joka sai päiväkodin aloituksessa vain yhden sellaisen taudin, jolloin täytyi jäädä kotiin hoitamaan. Toisilla ei käy tuon viimoisen suhteen niin hyvä mäihä kuin meillä!

Ja sitten loppuun vielä iso huokaus: PUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUH!

11.12.2015

Joulukalenteri on jo melkein puolivälissä!

Heh, lupailin linkkailla tännekin päin sitten näitä joulukalenterin luukkujani, jotka siis blogin Facebookissa jaan päivittäin. Jotenkin vain tänään havahduin, ladatessani 11. luukkua, että nythän on jo puoliväli, enkä tänne ole lainkaan linkkaillut. Tässä tulisikin sitten monta pätkää. Eli nämä kun tästä katselee, niin hyvin ehtii vielä mukaan seurailemaan, että mitäs minä teidän kysymyksiin olenkaan keksinyt vastauksiksi. Facebookissa parhaiten, mutta taidan tuonne YouTube-kanavallenikin laittaa jatkossa nuo julkisiksi. Senkin voi siis tilailla! 

Jee, miettikää, joulu on ihan pian!


9.12.2015

Taaperolla kaksi harrastusta


Minulle on tärkeää, että opetan Aislan harrastamaan pienestä pitäen, sillä itse olen ollut lapsena tuuliviiri, joka on pomppinut harrastuksista toiseen tai ollut harrastamatta. Nyt kun aikuisiällä olen sitten harrastellut enemmänkin, niin koen jääneeni ehkä jostakin lapsena paitsi.

Harrastuksien mukana tulee kavereita päiväkodin ja koulun ulkopuolelta, itsevarmuutta, lajista riippuen siihen ominaisia taitoja ja tietoja, sitoutumisvalmiuksia ja säännöllisyyttä arkeen. Monia muitakin asioita varmasti liittyy harrastamiseen, joita en tuossa tullut edes ajatelleeksi. Haluan, että tyttäreni on etuoikeutettu ja saa nämä asiat elämäänsä. Lajiksi meille on valikoitunut sirkus, koska itse pidän siitä. Vielä kun neiti on niin pieni, ei hän pysty itsekään valitsemaan ja toistaiseksi sirkuksessa on käyty mielellään.


Itse olen löytänyt sirkuksen maailmaan vasta teini-ikäisenä ja harmittaa, että en jo aiemmin. Sirkuksessa on niin monenlaisia lajeja, että en usko, että siihen voi kovin nopeasti kyllästyä. Sieltä oppii monenlaisia asioita: kehonhallintaa, tasapainoilua, koordinaatiokykyä, esiintymistaitoja ja sosiaalisia taitoja esimerkiksi. Voisiko olla parempaa?

Toistaiseksi olemme käyneet sellaisessa ryhmässä, jonne menemme Aislan kanssa kaksin ja olen tykännyt, että se on superhyvä, eikä niinkään väsyttävä juttu. Rakas tyttäremme on muutenkin sellainen energiapakkaus, että touhuilee kotonakin samalla innolla päiväkodin jälkeen, niin miksei harrastuksessakin. Nyt kun käymme vielä yhdessä, on se meille sellainen yhteinen aika, kun äiti kiinnittää huomion lähinnä häneen, eikä varmasti someen yhtään.


Toivon kyllä, että Aisla jatkaa harrastusta vielä sittenkin, kun ei ole meille yhteisiä ryhmiä, mutta sen näkee sitten. Jos hän ei pidä tai halua jatkaa, niin voimme etsiä sitten jonkun lajin, joka miellyttää enemmän häntä. Itse toivoisin senkin olevan liikuntaa, sillä mielestäni on tärkeää oppia liikkumaan myös pienestä pitäen, sillä tällä tavoin aikuisiällä sen aloittaminen on ollut niin haastavaa.

Ja tosiaan, vaikka me käymme Aislan kanssa sirkuksessa, on meille tärkeää, että tasapuolisuuden nimissä myös Toni harrastaa tytön kanssa. Hänen vuorotyöstään johtuen eivät he ole voineet ottaa mitään säännöllistä harrastusta, mutta he käyvät kaksin uimahallissa. Minä en voi sinne mennäkään, kun ihoni ei kestä klooria kovin hyvin. Se on sitten isin ja tyttären yhteinen harrastus, johon aina valitaan päivä kalenterista ja sitten sitä odotellaan kuin kuuta nousevaa. Tämä on myös tärkeä asia koko perheelle, he saavat yhteistä aikaa ja äidin sydän sulaa, kun tietää, että näin on.

Mitäs teidän perheessä harrastetaan? Harrastaako äidit ja lapset vai isit ja lapset? Vai onko harrastaminen teille tärkeää? 

5.12.2015

Olen miettinyt ihan samaa, Maria Veitola!

Koska tulen aina vähän myöhässä näiden telkkariohjelmien katselussa nykyisin, täytyy sanoa, että katselin tässä ihan paripäivää sitten Yökylässä Maria Veitolaa, jossa Maria kyläili hyvinvointivalmentaja Kirsi Salon luona. (Jakso näyttäisi löytyvän vielä Katsomosta, jos on mennyt ohi!)

Kirsi Salohan on tämä tyyppi, joka aiemmin on mm. juontanut Heikointa lenkkiä ja ilmeisesti ollut aika binesmimmi bleiserissään muutoinkin. Noh, nyt hän on löytänyt elämäänsä henkisyyden ja kaiken sen hihhuloinnin sen ympäriltä. Minun mielestäni jakso oli ihan todella mielenkiintoinen. Itse olen lapsuudessani (ja myöhemminkin) nähnyt jos minkälaisia hihhuleita, kun isäni kanssa olen päässyt pyörimään ja muutoinkin on osunut kohdalle vaikka ketä.



Asia, miksi kirjoitan tästä, on se, että Maria Veitola sanoi siinä jaksossa niin ihanasti, että hän tahtoisi olla sellainen hihhuli, mutta onko kaikista siihen. Tätä minäkin olen pohtinut joskus ja todennut, että se ei ole ehkä kaikkia varten. Minun mielestäni olisi ihan superihanaa viskata rintaliivit jorpakkoon, elellä tissit vapaana, syödä vain terveellisesti kalliita luomutuotteita sekä hypätä orvanpyörästä tuijotellakseni rakkaitani silmiin. Olisi aivan mahtavaa halata sillä rakkaudella, jota sisälläni on, kaikkia ihmisiä.

Sitten päästään tähän, että se ei vaan mene niin. En minä pysty. Vaikka ajatustasolla ajattelisin, että tästä lähtien alan halaamaan kaikkia ystäviäni, en kuitenkaan tee niin. Miksi en? Se ei ole minulle tyypillistä ja se on vaikeaa ja takeltelevaa. Jos joku näyttää positiivisia tuntemuksiaan minua kohtaan, teen kuten perinteisesti suomalaiset ihmiset tekevät: kiusaannun. Ennen en osannut ottaa edes pientä kohteliaisuutta vastaan, nykyisin olen siinä parempi sentään. En tietysti pane vastaan jos joskus havahdun siihen, että teen niitä asioita, jotka nyt koen kiusallisena, mutta nyt on näin.


Minusta on ihanaa nähdä kuinka tuollaisia ihmisiä on olemassa, kuten kaiken muunlaisiakin ihmisiä. En nyt oikein taas tiedä mitä oikein tahdoin sanoa, se oli vain hieno oivallus mitä se Maria sanoi, kauhean hauskaa pohdintaa, kun olen sitä itsekin miettinyt. Oletteko te katsoneet tuota ohjelmaa? Se on ollut ihan yksi omista lemppareista nyt lähiaikoina, jotenkin niin kamalan aito. Myös se Maria Veitola, kun olen pitänyt sitä aika jäätävänä aiemmin.

Puut kuvattu vähän aiemmin syksyllä, mut mitkäs käviskään sen paremmin hihhulointi-postaukseen, hehe.

1.12.2015

Joulukalenteri aukeaa

Tosi pitkään pohdin, että tahdonkohan minä lähteä tähän rumbaan lainkaan tämän hektisen arkeni keskellä. Viime vuonna joulukalenteri löytyi blogin Facebook-sivuilta, mutta jaoin kuvallisen kalenterini kuvia tänne blogin puolellekin toisinaan. Osa kuvista löytyy esim. täältä. Vaikka viime vuonna olin vielä Aislan kanssa kotosalla ja kyse oli vain 24 kuvasta, niin tuntui urakka aika haastavalta. Päätinkin, että tänä vuonna kalenteria ei tule.

Sitten tulikin idea, joka vei mukanaan. Ne kysymykset, joihin lupasin vastata videolla, joita tuli ihan hulluna. Niin tai siis juuri sopivan verran kalenteriin. Niistä koostuu sitten blogin joulukalenteri vuonna 2015. Aion jakaa jälleen blogin Facebook-sivuilla päivittäin joulukalenteri "luukun" eli yhden videon, joka on toteutettu teidän kysymyksien pohjalta. Sitten jaan niitä videoita tännekin, kunhan niitä on tullut hieman enemmän. Eli pystyt seuraamaan nämä luukut myös täältä, mutta jos haluat nähdä ne päivittäin suosittelen siirtymään Äiti on vihannes -blogin Facebookkiin ja klikkaamaan itsesi tykkääjäksi.

Sen pidemmittä puheitta, ensimmäinen video täällä tänään. Olkaa hyvät:


30.11.2015

Uusi identiteettini - en olekaan tyhmä!

Kun syksyllä kävin hiukan valittelemassa ongelmistani keskittyä opinnoissa, kouluterkkari käski minun varata ajan lukihäiriötestiin. Olin ihan todella varma, että sitä minulla ei ainakaan ole, sillä en änkytä lukiessani, luen suhteellisen nopeasti (ainakin iltasadut....) ja kirjoitankin omasta mielestäni ihan kivaa tekstiä ja se tulee helposti.

Menin sitten luottavaisin mielin testiin ja kävelin pois ihan uuden identiteetin kera. Minulla siis oli se pirun lukihäiriö. Eipä siinä, ei se tietysti minua ihmisenä huononna millään tavalla, mutta selittää ehkä minkä takia on hiukan hankaluuksia opiskella. Kysehän tässä lievässä lukihäiriössäni oli lähinnä siitä, että en ymmärrä mitä luen. Kirjoitan keskiarvoa nopeammin ja teknisesti luenkin ihan keskiarvon verran, mutta en vain ymmärrä mitä luen. Eli älkää ihmetelkö niitä hassuja asiaan kuulumattomia kommenttejani blogeissanne, hehhe. No ei (mutta tavallaan kai joo).

Olen ollut vain niin yllättynyt tuon testin tuloksesta, sillä enhän ole koskaan tiennyt kuinka haastavaa lukeminen ihmisille normaalisti on. En ole koskaan eläessäni kuvitellutkaan, että minulla voisi olla jotakin ongelmia lukemisen kanssa, sillä olen päässyt peruskoulussa ja ammattikoulussa tällaiset lukihäiriöseulatkin läpi mennen tullen. Ei ongelmia.

Hienoa on ollut löytää selityksiä sille, miksi tentteihin lukiessa päähäni jää vain kaljuja kohtia, kun olen repinyt tupollisen hiuksia päästäni tuskaillessani. Tekstin sisällöstä kun ei ole sitten ollutkaan hajua. Tämä minun tulokseni oli kuitenkin vielä lievä, niin voin vain kuvitella mitä elämä on isomman lukihäiriön kanssa. Usein on luokallani ollutkin joku, joka on kertonut, että hänellä on lukihäiriö ja on tullut varmaan itse vähän vähäteltyä asiaa. Se tuntuu olevan niin yleinen vaiva ja moni sen kanssa pärjää, niin ei kai se niin paha voi olla, mutta täytyy myöntää, en todellakaan ole ollut ikinä hyvä koulun kävijä. Ehkä tämä lukihäiriö on nyt sitten osasyy siihen. Hassua.

"Siis mitä just luin?" -ilmeeni.
Onko lukijoilla lukihäiriötä? Kuinka ne näyttäytyy ja onko opiskelu sujunut niiden kanssa?

28.11.2015

Koko perheen joulukalenteri

Minä en ole oikein tuosta joulusta perustanut ennen Aislan tuloa, mutta nyt olen villiintynyt ihan täysin. Kahtena kesänä olen saanut noukkia pisteleviä kuusenneulasia matosta, kun kukaan ei ole jaksanut pitää sitä vesissään joulun aikaan, vaikka joka vuosi olen vannonut että kuustahan meille ei tule. Hehhe. Joo ja viime jouluna menin vielä joulukoristelemaan kodin, hoho. Ei yhtään minun tapaistani. Jotenkin vain kun lapsi ja innostus ja ensimmäinen joulu ja toinen joulu ja nyt vielä kolmaskin! Ja tästähän tulee kaikista jouluista paras, koska lapsi jo ymmärtää niiden minun koristeiden päälle (joita en muuten varmasti ole laittamassa tällä kertaa, koska viimeksi taisin repiä viimeiset pois kesäkuussa, jos silloinkaan). 



Joulukalenteri on kuitenkin sydämen asia tänäkin vuonna, sillä viime vuonna alkoi jo hieno perinne koko perheen joulukalenteristamme. Käytännössä asia tarkoittaa sitä, että pikku paketteja ei askarrella vain perheen pienimmäiselle, vaan meille kaikille. Minä askartelen Aislalle, Toni minulle ja minä ja Aisla yhdessä Tonille. Sitten ne laitetaan joka ilta jonnekin yhteiseen paikkaan, josta sitten aamulla saa taapero ne löytää ja voimme yhdessä avata kaikkien pikkupaketit.


Viime vuonna, kun meillä oli tällainen samanlainen kalenterisysteemin, koin sen sellaisena joulunajan yhteisenä lämpiämänä juttuna. Joulu kun on sitä sellaista perheaikaa, lämpöä ja rakkautta. Tämä on sellainen pieni esivalmistelu tunnelman luomiseen. Tämä pieni 10 minuuttiakin läsnäoloa perheen kanssa päivittäin yhdistää ihan tosissaan mielestäni. Kenelläkään ei ole kännykkää kädessä, vaan katsellaan niitä toisen ilahtuneita katseita, kun hän kaivelee sen saman teepussin kuin kaksi päivää aiemminkin samasta kalenterista. Ei sillä ole mitään väliä mitä siellä sisällä on, vaan sillä, että on ajatellut sitä toista. Ja nimenomaan yhteisöllisyyttä luo myös sellainen prosessi, kun sitä kalenteria yhdessä Aislan kanssa puuhaillaan. (Toni on myös aika laiska kukkien tuoja, niin nuo 24 pientä lahjaa, joissa hän on joutunut ajattelemaan vain minua korvaa aika monta kukkapuskaa.)



Sellainen on meidän koko perheen kalenteri. Lisäksi löytyy myös megahieno Frozen-aiheinen kalenteri valoilla  ja suklaalla sekä Fazerin kalenteri meille aikuisille, omnomnom. Minun äiti osti. 

Millaisia kalentereja teillä on? Onko perheen aikuisilla kalenterit? Herkkuja vai jotakin muuta?

24.11.2015

Olen kasvanut (henkisesti)

Katsoin yksi päivä sellaista ohjelmaa, jonka muistan nähneeni vuosia takaperin aiemmin. Siinä oli pariskunta, joka hieman saattoi jakaa ihmisten mielipiteitä. Niin tai jakoikin, koska keskustelupalstat kävivät kuumana sen jäljiltä silloin. Itse kuuluin ensimmäisen kerran katsoessani siihen kategoriaan, jota ärsytti. Ihan todella paljon ärsytti näiden ihmisten tyyli ja tapa elää. Muistan, kuinka olin oikein näreissäni, kun katsoin tätä ohjelmaa ja niitä ihmisiä. Arvostelin heidän elämäntyyliään myös jälkeenpäin kovaan ääneen ystävilleni. Ne tyypit tuntuivat suorastaan idiooteilta ja ihan oikeasti saivat minut hiiltymään tyhmyydellään.

Nyt taas kun katsoin ohjelmaa, tunsin valtavaa myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan ja arvostin heidän elämäntapaansa. Ymmärsin, että kaikki eivät tahdo tallata samoja polkuja, eikä kaikkien tarvitsekaan. Ne tyypit siellä telkkarissa vaikuttivat jopa siltä, että tahtoisin tutustua heihin, jos se olisi mahdollista. Ei ärsyttänyt ollenkaan. Oli kuin sitä aiempaa tunnetilaani ei olisi ollutkaan koskaan ja nyt on vaikea nähdä, että mitä olen oikein ajatellut aiemmin.


Tämä kokemus kertoo mielestäni omasta henkisestä kasvustani, ehkä siihen aikuiseen suuntaan. Tai ainakin hyväksyvämpään. Uskon, että suuri osa tästä ajattelusta on tullut myös tämän blogin myötä, kun on päässyt kohtaamaan hyvin hyvin erilaisia ihmisiä ja todennutkin, että eivät he nyt niin omituisia olekaan tai en minä ole ketään parempi. Niin tai ketään huonompi. Olen tavannut blogin kautta sellaisia tyyppejä joiden kaveri en olisi koskaan uskonut olevani ja hyvä niin. Kliseisesti sanottuna erilaisuus on rikkautta. Olen onnellinen kaikista ihmisistä joihin olen saanut tutustua, vaikka sydänystäviksi emme kaikkien kanssa olekaan alkaneet.

On niin hienoa löytää tällaisia oivalluksia itsestään, siksi tahdoin kirjoittaa tästä. Ei sillä ole niin väliä, että ajattelenko minä ihmisten kanssa kaikesta samoin, vaan siitä, että arvostanko myös heidän tapaansa ajatella vaikka omani sotii sitä vastaan. Ei minun tarvitse olla muiden kanssa samaa mieltä, vaikka heidän mielipiteensä ymmärtäisin ja niitä arvostaisin. Ymmärrättekö mitä haen takaa?


Sama koskee esimerkiksi tätä ajankohtaista rasismiteemaa. Voin käsittää myös ne rasistiset mielipiteet, mutta minun ei tarvitse silti hyväksyä niitä. Voin hyväksyä ne ihmiset näiden mielipiteiden takana, on heissäkin varmasti jotakin hyvää, vaikka en hyväksy rasistista ajattelua. Tämä on ollut ajattelutapani tämän syksyn aikana ja sen avulla olen saanut pidettyä tunteeni ja hermoni kurissa keskusteluissa. En ole yhtään parempi ihminen kuin joku muu omine ajatuksineen.

Kuinka te tulette toimeen erilaisten ihmisten kanssa? Vai tarvitseeko ystävän ajatella samalla tavalla kuin sinä ajattelet?

22.11.2015

Pariakrobatiaa ja acroyogaa

Olin viikonloppuna elämäni toisella acroyoga-kurssilla Tampereen Lentävässä Matossa (joka on muuten aika sympaattinen paikka, kannattaa tutustua, tämä ei ole yhteistyö) ja vaikutuin. Olen harrastanut siis pariakrobatiaa aika paljon, kun sen joskus yläasteikäisenä löysin ja sittemmin olen puuhaillu parin jos toisenkin kanssa. Kuulostipas se irstaalta, etenkin kun luokkakaverini tulkitsivat minun perjantai-illan pariakrobatia harrastukset hieman toisella tavalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, hehe. No mutta siis, pointtini ei ollut tämä, vaan ihan tosissani olen siis tykännyt todella paljon pariakroilusta ja se on tuntunut aina kaikista kotoisimmalta lajilta akrobatialajeista, joita olen lisäksi kokeillut laajan kirjon. Nyt olen ollut viime kevään jälkeen vielä todella iloinen, kun olen löytänyt superkivan parin jonka kanssa tehdä, kun vielä meidän aikataulut osuisi useammin yksiin.. Perus ruuhkavuodet.

Acroyoga onkin sitten ollut hiukan vieraampaa minulle ja nimi ei totta puhuen ole minua kauhean paljoa houkutellut, koska en ole kovinkaan suuri joogan ystävä ollut. Olen kokenut sen aina niin kamalan hidastempoiseksi ja tuskalliseksi. Tampereella ei kuitenkaan käsittääkseni ole kovinkaan paljoa mahdollisuuksia harrastaa pariakrobatiaa (tai en ole löytänyt, jos joku keksii jonkun kivan, niin saa vinkata!!), niin löysimme itsemme sitten alkusyksystä sieltä ensimmäiseltä acroyoga-kurssilta, joka oli ihan jees, mutta ei koukuttanut. Mentiin alkeistason tunnille, sillä emme voineet olla varmoja pärjäämisestämme ja paljon saimmekin ihan uusia vinkkejä vanhoihin tuttuihin liikkeisiin, mutta olisin toivonut myös jotakin ihan uutta. Siitä kuitenkin positiivisesti yllätyin, että joogan kanssa ei ollut niin kamalan paljoa samankaltaisuuksia, joten tuli lähdettyä sinne toisellekin tunnille.

Tällä toisella tunnilla, lauantaina, joka oli sekä vasta-alkajille että edistyneille, uusia juttuja tulikin. Ihan huippua! Se fiilis, kun joku uusi temppu menee, on niin huikea. Voisin kuvitella acroyogailevani vastaisuudessa siis enemmänkin, niin mielenkiintoisen näköisiä juttuja niillä on, vaikka kyllä se pariakro on edelleen se minun juttuni. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan molempiin lajeihin.

Usein kun olen esimerkiksi Instagramiin lisäillyt kuvia meidän temppuiluista, niin ihmiset ovat sanoneet, että heitäkin kiinnostaisi. Minun neuvoni on, että no menkää!! Vain niin voi oppia ja saavuttaa jotakin mistä haaveilee, tekemällä. Minä tiedän ainakin monta ihmistä, jotka ovat aloittaneet akroilut vasta aikuisiällä (itsellä oli myös monen vuoden tauko välissä!) ja tekevät huikean hienoja temppuja. Ei pidä ajatella, että ei pysty, vaan lähteä rohkeasti kokeilemaan! Isommissa kaupungeissa ainakin tuntuu olevan ihan hyvin tarjontaa.

Tähän loppuun vielä pienet temppuilut pariakrobatian puolelta, jotka kuvattiin jo joskus alkukesästä!


19.11.2015

Äiti on vihannes ja Blogirinki

No on tässä omassa elämässä ihan kivojakin uutisia, jos unohdetaan tuo aiempi huolestunut postaukseni. Nämä uutiset liittyvät blogiin paljonkin. Mistähän sitä aloittaisi. Tarkimmat ovat jo huomanneet.

Kaksplussalta lähdettyäni julistin kovaan ääneen blogin uutta itsenäistä aikakautta ja sitä olin ihan tosissani ajatellut. Tulevaisuuden suunnitelmat oli mielessäni sellaiset, että olen tovin yksinäni ja sitten haen mukaan jonnekin, kun olen saanut hieman hengähtää. Niin tai no ajatukseni oli Blogiringissä, sillä en ole koskaan kuullut siitä mitään pahaa ja siellä ei tunnu olevan kovin suuri vaihtuvuus, josta päättelisin, että siellä viihtyy hyvin. 

Ennen kuin ehdin kunnolla edes itsenäistyä, sain sitten kuitenkin meilin Blogiringiltä, että kiinnostaisiko lähteä mukaan. Siis mitä! En ollut ehtinyt juuri ajatustani edes ääneen sanoa, että olisin kiinnostunut sinne hakemaan, kun he lukivat ajatukseni ja pyysivät minua mukaan. Olen ollut niiiiiiin otettu tästä. Olen nimittäin aikoinani hakenut Blogiringille ja silloin pieni bogini ei ollut vielä valmis siihen, mutta nyt saan ylpeänä ilmoittaa, että Äiti on vihannes -blogi on tästä lähtien Blogiringin jäsen. JEEEEEE!

Olen mielissäni myös siksikin, kun Blogiringillä on niin laadukasta luettavaa ja monia omia suosikkejani joukossa, kuten vaikkapa Puutalobaby, Karhupoikani Koda, Tinkerbella ja Mini & Me, joita olen lukenut jo kaaaauan. Ihanaa olla samoilla mestoilla näiden tyyppien (ja monen muun) kanssa! Sellaista ilmoitusasiaa siis tällä kertaa. Luonnollisesti tämä muutos tuskin vaikuttaa itse bloggaamiseen juurikaan, mutta minulla on vain taustallani huippujuttuja ja joitakin yhteistöitä saattaa satunnaisesti napsua. En aio kyllä siltikään jatkossakaan blogia hukuttaa mainoksiin, joten olkaa huoleti, jatkan kuten ennenkin. Vielä kerran: JEEEEE!



17.11.2015

Miten voisin kasvattaa lapseni pumpulissa?

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan kun sanon, että on kamalan vaikea yrittää postailla jotakin arkista ja kevyttä tämän maailman myllerryksen keskellä. Tarkoitan siis viime viikonlopun tapahtumia ja kaikkea muuta sen ympärillä. Tuntuisi todella pöljältä kirjoitella teille asupostauksia ja kertoa jumpista joissa en ole käynyt tarpeeksi. 

Tämä maailman tila on kuitenkin minulle ehkä liian suuri aihe ottaa kantaa, mutta sen verran voin omista tuntemuksistani kertoa, että olen ollut surullinen, hämmentynyt ja peloissani. Mihin tästä mennään, mitä maailmassa tapahtuu? Millainen elinympäristö meidän pienille lapsille kehittyy? Miten voimme olla turvassa?

Tiedättekös, kun sisältä kumpuaa sellaiset leijonaemon vaistot, joiden tekisi vain mieli kääriä se oma pikkuinen pumpuliin? (Vaikka joskus olen naureskellut termiä ja vanhempia, jotka tahtovat niin tehdä!) On ollut niin kummallista surra itse maailman tapahtumia, samaan aikaan kun iloinen taapero ei vielä ymmärrä maailman menosta mitään, ja hänen elämänsä ei ole mullistunut. Iloiset piilo- ja majaleikit ovat jatkuneet tuttuun tapaansa ja arki rullannut, vaikka oman pään sisällä on huoli, että mitä tapahtuu. Oikeastaan voisin sanoa jopa olleeni hyvinkin peloissani itseni, läheisteni ja tuntemattomienkin puolesta. Miten maailma voi olla näin julma.

Olen myös pelännyt sitä ajatusta, että mitäs sitten kun sen lapsen oma maailma särkyy ja hän alkaa ymmärtämään tämän maailman pahuuden? Kuinka minä sitten suljen sen lapsen pumpuliin?

Ei ole tämä vanhemmuus aina niin helppoa, kuin joskus luulin. Anteeksi tästä deepistä pohdiskelustani, mutta nyt en vain saanut mitään muuta ulos. (En edes tiedä mitä ajatella tästä uudesta pommista, joka onnen kaupalla löytyi. Onneksi löytyi, mutta hitto, miksi niitä piti tulla vielä lisää.) 

Tämä on viime joululta. Näin juuri tahtoisin kaiken aina olevan.

10.11.2015

Minä ja lapseni olemmekin kaksi eri ihmistä

Koulun aloittaminen ja uuden arjen aloitus oli hiukan haastavaa. Äidille. Aislahan sopeutui päiväkotiin paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Neiti sanoo aina vapaapäivinään, että tänään hän ei pääse päiväkotiin. Käytetty termi pääsemisestä kertoo mielestäni aika paljon siitä kuinka hän todella viihtyy päivähoidossa.

Nyt kun palaan tähän uuden arjen aloittamiseen, niin tiedän mikä siinä oli vaikeinta. Ennen syyskuun alkua olimme olleet Aislan syntymästä asti kaksin kotona. Toki minä harrastin toisinaan ja vietin vapaa-aikaa, jolloin Aisla oli useinmiten isänsä kanssa ja joskus harvoin isovanhemmilla. En voisi sanoa, että tyttö olisi ollut kovin paljoa hoidossa. Omasta mielestäni melko vähän. 

Voisin sanoa, että kun olen treenannut ja pitänyt itsestäni sillä tavalla huolta, niin olen ajatellut itseäni myös hoitovapaalla. En kuitenkaan ole ajatellut kertaakaan VAIN itseäni. Kun olen lähtenyt treenaamaan olen miettinyt, että minnekäs Aisla siellä missä nyt onkin. Olen elänyt siinä hetkessä, että mitäs sitten illalla yhdessä kotona. En ole esimerkiksi juurikaan syönyt yksinäni pariin vuoteen, vaan olen pohtinut joka ruokailullani, että kuinkas joku toinen syö.

No sitten tuli se pelätty syksy. Ja kun lapsikin viihtyi niin hyvin, tajusin, että ei hemmetti, mehän ollaan kaksi eri ihmistä. Lapsella on omakin elämä. Tietysti olen edelleen äitinä tarpeellinen ja me vanhempina olemme niitä ensisijaisia kasvattajia, mutta tämä päiväkodin aloitus oli se ensimmäinen etappi hänen itsenäistymisessään. Se mitä lapsi tekee päiväkodissa ei tule minulle reaaliaikaisena tietona, joten miksi murehtisin sitä koulussa.

Tietenkin minun täytyy vanhempana tietää kuinka päiväkodissa menee ja mitä siellä tehdään, mutta siitä ei tarvitse jatkuvasti kantaa huolta, kun se on arkea. Minä en ole siellä päiväkodissa, vaan lapsi on. Pieni, hitaasti itsenäistyvä lapseni on päiväkotilainen. Seuraava etappi on varmaankin sitten jokin harrastus, joka aloitetaan itse ja siitä edespäin sitten koulutaival. En tiedä saiko kukaan ajatuksestani kiinni, mutta minulle tämä oli pieni ahaa-elämys, että minun vastuullani ei voi olla päiväkotipäivinä vaikkapa että onko lapseni syönyt lounaan hyvin. En minä vain voi siihen vaikuttaa.

Sitä vain, että olemme kaksi erillistä ihmistä, vaikka tuo toinen on minun mahassani joskus kasvanut.

8.11.2015

Meidänkin perheessä on isi

Eipä taida tosiaan olla mikään salaisuus täällä, kun kerron taas isäni asuneen ulkomailla minun ollessani lapsi. Tästä johtuen isänpäivä ei ole ollut mikään lapsuuteni huippujuhla, koska ei ole kuvioissa ollut juuri isopappoja tai -ukkejakaan. Sitten aina koulussa ne lahjojen vääntämiset, että kenelles antaisi, kun tavallaan on se isäkin, mutta ei nyt ehkä viitsi postiin pistää tällaista kurjaa pullon avaajaa. Noh, mutta on ne asiat aina jotenkin sitten järjsetyneet ja isänpäivät on ollut päiviä muiden joukossa - joko hyviä tai huonoja. Harvemmin muistan mitään spessua kuitenkaan olleen.

Tämän takia isänpäivä on ollut minulle henkilökohtaisesti nyt vähän isompi juttu, kun on joku paikan päällä jonka vuoksi sitä juhlia. Nimittäin puolisoni tietenkin. Hykerryttää ajatellakin, kuinka kotosalla on joku, jonka voi yllättää aamubrunssilla hyvin nukutun yön jälkeen ja lahjoa sitten lapsen kera. Paitsi että ei, mieheni tekee vuorotyötä, jota luonnollisesti tehdään myös sunnuntaina. Tällä kertaa on onneksi sen verran lykästänyt, että saamme lahjoa herraa saman päivän aikana, kun hän on aamuvuorossa.


Viikolla käväisimmekin ostelemassa isille lahjoja ja tänään aiomme tekaista pakkaseen satsin raakasuklaata, jota voinemme sitten iltapäivän puolella mussutella. Kunhan pääsemme ensiksi kyläilemästä Aislan kummin luota, jonne sovimme menevämme, vaikka hänellä ei ole mitään tekemistä isänpäivän kanssa. Ihan mukavaa oikeasti, että nämä tämmöiset päivät ei ole mitään isin (tai äidin sitten toukokuussa) palvomisjuhlia. Voisi tulla tälle äipälle kulttuurishokki. Heh.

No mutta, jos nyt vähän palvontaa, niin voin kertoa teille, että Toni on heittämällä paras isä jonka tiedän. En tiedä ketään muuta isiä (no okei, ehkä meidän kavereissa on myös pari), joka on noin omistautunut tehtäväänsä ja tasa-arvoinen vanhempi perheessä. Meidän perheessä ei ole automaatiota vaikkapa siitä, että äiti jää kotiin lapsen sairastuessa tai siitä, että äiti nukuttaisi taaperon yöunille. Sen voi tehdä myös isikin yhtä hyvin. 


Voin käsi sydämellä sanoa, että olen rakastunut tuohon ihmiseen ihan uudella tavalla hänen tultuaan isäksi. 22 -vuotiaana maha pystyssä pelkäsin, että se ottaa ja lähtee, kun tulee hankalaa. Vaan ei, se ottaa ja lähtee lapsen kanssa leikkipuistoon kun äidillä on hankalaa ja äiti tarvitsee lepoa. Voisiko olla parempaa isää? Kiitos rakas kun olet tuollainen kuin olet. (Rakastan sinua!)

Hyvää isänpäivää siis puolisolleni, omalle isälleni ja kaikille muillekin iseille ja isäpuolille! 

Miten teillä vietetään isänpäivää? Onko teidän perheessä isä vai joku muu miehen malli? Millainen isä teidän perheessä on? Niin tai millainen sinun isäsi on?

7.11.2015

Hei hei Kaksplus

Aloitin Kaksplussalla into piukeana yli vuosi sitten. Olin todella motivoitunut blogin kanssa ja tajuntaani vain virtasi ideoita, että mitäs nyt postaisin. Olin ihan fiiliksissä. Kaksplussalle hain yleisen haun kautta ja olin niin onnellinen, kun tulin valituksi. Jännitti, ilostutti ja hykerrytti.

En ollut aiemmin tajunnu verkostoitua, en ollut älynnyt, että blogillani olisi mahdollisuuksia jossain. Kaksplussa ikäänkuin kertoi lähipiirillenikin, että minä tosiaan harrastan tätä. Että minulla tosiaan on lukijoita. Sitä samaa se viestitti itsellenikin ja blogi-itsetuntoni kohosi pilviin. Pääsin piireihin, hehe, no en kai, mutta ystäviä sain. 


No. Loin kovia odotuksia Kaksplussan suhteen, mutta blogiyhteisö vasta muovautui uutena juttuna. Olin kärsivällinen (ja mielessäni kärsimätön) ja odottelin, josko omat odotukseni täyttyisivät. Sillä aikaa ravasin Kakplussan bloggaajien järjestämissä tapaamisissa ja nautin meidän yhteishengestä. Nautin uusista ystävistä ja sain koko ajan uusia. Olin todella onnellinen pääsystäni yhteisöön edelleen, vaikka väki alkoi karisemaan ja itsekin mietin paikkaani.

Hoitovapaalla ehdin bloggaamaan aktiivisesti ja pystyin panostamaan blogin laatuun. Tein paljon harkittuja postauksia, joita viilailin oikein huolella. Se näkyi lukijoiden määrässä, joka nousi. Pääsin Kaksplus-lehteen, olin viikon blogi sekä viimeisimpänä vielä kuukauden blogiäitikin.



Joku alkoi kuitenkin tökkimään. Kaksplussalle ajattelemani tavoitteet eivät olleet juurikaan täyttyneet. Huomasin roikkuvani mukana lähinnä yhteisön takia. Moni ystäväkin oli jo poistunut. Minä vain roikuin, koska pelotti lähteä. Olisinko taas ihan yksin jos lähtisin?

Sitten käväisin yhden sellaisen ystävän luona. Jäsentelin ajatukseni ääneen ja toimin heti. Pistin eroilmoituksen ja tässä sitä ollaan. Helpotti ihan hemmetisti. Nyt minusta tulee taas itsenäinen bloggaaja. Ei ole paineita, ei ole rajoituksia. On vain minä ja minun ajatukset. Hyvä näin. En tietenkään poissulje ajatusta jostakin yhteisöstä joskus, mutta nyt hetken tahdon vain hengähtää, oli tämä sellainen kokemus.


Olen kiitollinen, oppinut sekä onnellinen. Kiitos toverit, kyllähän me vielä tavataan <3 Blogini poistuu Kaksplussalta kuun puolivälissä, joten jos luet sitä kautta, suosittelen siirtymään seuraamaan joko blogini omalle sivulle Facebookiin, Instagramiin, Blogipolkuun tai Blogloviniin. Niin tai sitten voi lisätä sinne omaan Bloggerin listaansa. Kiitos! Kuvissa satunnaisia hetkiäni Kaksplusmatkaltani ihan ilman järjestystä tai logiikkaa.

3.11.2015

Hei olen täällä kuitenkin

Hei vaan kaikki ihanat. En ole unohtanut blogia ja teitä, vaikka olenkin pidellyt tässä näköjään viikon postaustaukoa. Tuon viimeisen jälkeen se taisikin olla ihan tarpeellinen tauko. Oikeasti syy löytyy siitä, että viime viikon torstaina lähdimme kohti Vantaata ja Energia Areenaa, jossa vietimme aikaamme sunnuntaihin. Siellä saimme taas hiukan energiaa ja voimia Äiti Ammalta. Oli ihanaa.

Nyt kuitenkin on tullut taas paluu arkeen ja essee sosiaalihuoltolain muutoksista on hieman vienyt voimiani. En ole vieläkään saanut sitä valmiiksi, vaikka palautuspäivä kolkuttelee jo huomenna. Voih. Lain lukeminen ei ole kyllä mitään erityisosaamisaluettani.


Olen ollut hämmästynyt, että ensimmäinen puoli vuotta opiskeluja on melkein kuukauden kuluttua taputeltu, jos teen ahkerasti hommia vielä ja saan kaikki tehtävät valmiiksi. Olen nähnyt syksyn aikana ehkä neljästi ystäviäni, käynyt viidesti kodin ulkopuolella jumpassa ja voin kertoa, että näihin aion priorisoida joululomalla. Perheelle on onneksi ollut aikaa nyt syksynkin mittaa, johtuen ehkä siitä, että olen nipistänyt noista kahdesta edellä mainitsemastani. En ymmärrä mistä saisin lisää aikaa. Haluan kiittää myös kaikkia rakkaita ystäviäni, jotka ovat olleet ymmärtäväisiä, sillä se ei ole aina itsestäänselvää.

Uuden ruuhkaisen syksyn lisäksi olen kaivannut perinteisesesti syksyllä muitakin muutoksia elämääni. Tällä hetkellä näpyttelenkin postausta sängyllä meidän olohuoneessa. Me muuttettiin Tonin kanssa tänne nukkumaan, kun tultiin siihen tulokseen, että tahdotaan yksi ylimääräinen huone opiskeluun ja rentoutumiseen. Meillä kun on kolmiossa neljä ovea: Ulko-ovi, Aislan huoneen ovi, vessan ovi ja tuo meidän entisen makkarin ovi. Voisin ehkä ottaa kuvia kodista teille joku kerta, kunhan olen saanut siivottua. Nyt en taida, heheh.


Toisenlaisia muutoksia on myös luvassa, mutta palaan kertomaan niistä sitten toisella kertaa. Kiitos kun olette ja odotatte siellä, vaikka postailenkin hieman harvemmin kuin ennen. <3 Kuvissa meidän pieni rummuttelija jo syyslomalla!