26.2.2015

Menneisyys sulkeutui

Olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen 22.06.2012. Meidän Aisla syntyi yhden vuoden ja yhden päivän myöhemmin. Aika hullua muuten, että päivät on noin lähekkäin. Ihmekäs, kun ei ole tullut mitään blogisynttäreitä juhlittua, kun on ollut muut syntymät mielessä. (Ehkä tänä vuonna sitten jotkut megabileet??? Siis megablogiviikko, tiedättekö!) Blogin alusta, ennen niitä kahta viivaa, mahtui myös paljon sitä paljon puhuttua sekoilua (lue: dokailua) ja muuta hömppäilyä. Ne päättyivät oikeastaan niihin viivoihin. Enkä koe niiden perheblogin puolelle kuuluvan, vaikka en minä sitä häpeile myöntää, että sellaista on ollut. Se oli elämää silloin, nyt on nyt. Eiköhän melkein kaikilla ole vähän vauhdikkaampia elämänvaiheita ollut.

Siispä piilotin vanhemmat postaukset ajalta ennen Aislaa. Nyt postaukset löytyvät raskauspaljastuksesta eteenpäin. Tämä oli itseasiassa toinen kerta, kun tein näin. Ne ovat kerran aiemminkin olleet piilossa, mutta koska en jaksanut katsella niitä luonnoksissa, niin laitoin ne takaisin esille. Nyt aion ehkä poistaa ne kokonaan, en ole vielä päättänyt, mutta takaisin ei ole tulemista. Hih.

Eilen sain siis kommentin, joka muistutti taas niiden olemassa olosta. Tai pikemminkin siitä, että joku saattaa niitä oikeasti lueskella. Eipä niissä siis mitään salaista tietoa ollutkaan, mutta mielummin pidän ne muistot erillään tästä taaperonhajuisesta blogista. Etenkin nyt kun Kaksplussan yhteisössä bloggaillaan. Haluaisin pitää tämän kuitenkin itselleni ikään kuin eräänlaisena päiväkirjana, meidän perhe-elämästä, enkä aiemmasta bailauselämästäni. Sellainenkin blogi on jo itseasiassa olemassa, suljettuna. Voin siellä sitten verestää muistoja, jos tahdon. Toivottavasti tämä muutos ei teitä nyt hirveästi hetkauta, itseäni ei ainakaan. 

Tästä...
..Tähän! Ja onnellisuusaste kasvoi 100% <3

25.2.2015

Missä olisin ilman perhettäni?

Iinan tekstistä inspiroituneena aloin pohtimaan, että missähän sitä olisi itse ilman tätä kaikkea minne elämä on johdattanut. Ajatellaan vaikka missä olisin, jos en olisi tavannut Tonia?

Silloin kun tapasimme, olin vasta 17-vuotias, joten olen varmasti kasvanut kovasti koko meidän parisuhteen ajan. Toni on luonnollisesti ollut yksi syy siihen, miksi minusta on tullut juuri tällainen kuin olen. Olisin siis ihan eri ihminen ilman Tonin tapaamista. Siis niinkuin IHAN eri ihminen. Olin impulsiivinen, nuori ja villi. Tai näin ainakin koin itseni silloin. Olen rauhoittunut todella paljon meidän parisuhteen aikana ja etenkin Aislan syntymän jälkeen. Perhe-elämä on tehnyt minulle pelkästään hyvää. Toisinaan koen olevani jopa tyynen rauhallinen tilanteissa, joissa en olisi ennen ollut. (Vaan kyllä minulla edelleen on ne äkkipikaiset hetkeni toisinaan....)


Tavatessamme olin hyvin kiinnostunut olemaan humalassa ja tekemään ääliömäisiä juttuja. Sekoilemaan. Vähemmän olin kiinnostunut koulun käynnistä, joka on aina ollut hiukan haastavaa minulle. Epäilen, että Toni on ollut yksi syy, miksi olen koko kouluni ylipäätään saanut käytyä loppuun ja vieläpä hyvin arvosanoin (voisin sanoa jopa, että ERITTÄIN hyvin arvosanoin, haha). Olisin jatkanut ääliöintiä varmasti niin kauan, että olisin saanut fudua koulusta, jos en olisi sitä itse lopettanut kesken, kuten aiemman koulun. Sitten olisin varmasti jatkanut sitä vielä lisää. Ääliöintiä siis.

Jos en olisi tavannut Tonia, olisin siis todennäköisesti vailla ammattia ja ehdottomasti työtön, sillä niin laiska olin (ja olen). En voi tietenkään tietää, olisinko ryhdistäytynyt jotenkin itsekseni tai tavannut jonkun muun, joka olisi minua siinä auttanut. Pahimmassa tapauksessa olisin kuitenkin tavannut jonkun, joka olisi tehnyt päinvastaisen vaikutuksen minuun. Vienyt minut todella "pohjalle". Toni on niin ihanan kunnollinen. Isänä ja puolisona.


Lapsista salaa haaveilin kyllä jo 17 -vuotiaana, sitä en kehdannut silloin kenellekään kertoa, mutta olisi myös ollut mahdollisuus, että olisin lisääntynyt jonkun luuserin kanssa. Siis semmoisen miesluuserin, joka ei huolehdi omista lapsistaan ja täten olisin nyt yksinhuoltajaäiti. Onneksi en ole, se olisi rankkaa. Paljon mukavampaa jakaa vastuu jonkun kanssa. (Rispektiä siis kaikille jotka siinä tilanteessa ovat!) Tai vielä pahempi olisi, että en olisi tavannut koskaan ketään, kenen kanssa lisääntyä. Sitten olisin varmaan jäänyt lapsettomaksi ja muuttunut tosi katkeraksi.

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että pienten (alku)vaikeuksien jälkeen, elämäni paras tapahtumaketju on alkanut Tonin tapaamisesta ja ennen kaikkea Aislan syntymästä. Ennen masentelin tulevaa, nyt en malttaisi odottaa, mitä elämällä on minulle annettavana. Koen olevani todella onnekas, että olen päässyt tähän pisteeseen, jossa olen nyt. 

Missä te olisitte jos elämä olisikin mennyt toisin?

23.2.2015

Superdieetti

Kevä on itselleni selkeästi jotain muutoksen aikaa, koska aika lailla vuosi sitten ongin käsiini Go fa go -dieetin jostain keskustelupalstoilta ja pudotin n. 10kg. Nyt on tullut taas sen aika. Olen alkanut niin sanotusti hieman plösähtää, ja sokeri houkuttelee lähes päivittäin pauloihinsa. Tarvitsen siis todella jotain, mikä pitää minut kurissa. Ei mitään "syön terveellisesti joka päivä, ei herkkuja" -juttuja, koska aina voi ottaa vähän lisää sitä ihan perusruokaakin. Tai esimerkiski niin terveellisiä pähkinöitä ei varmaan kuulu syödä koko pussillista kerralla. Kun ruoan punnitsee, ei tule otettua lisää. Ja lisää.

Melkein velvollisuudentunnosta sitten tällä kertaa ihan oikeasti OSTIN sen paketin. Siis Fitfarmin Superdieetin (kaiketi tämä on aika pitkälti se sama kuin tuo go fat go), kun ilmaiseksi jo vähän testailin vuosi sitten. Valintani oli siis Fitfarm, koska siellä on hyvät ohjeet myös kasvisruokailijalle nykyisin, sekä keskustelufoorumi houkutteli. On mukava puhua tästä aiheesta muille laihduttajille omien normaalipainoisten ystävien sijaan. Ne ei varmaan jaksa kuunnella minun laihdutusjuttujani päivästä toiseen. Ja nythän meillä pullukoilla (haha oli pakko käyttää tätä sanaa, se on niin symppis) onkin sitten Facebook-ryhmäkin, mikäs sen siistimpää vertaistukea. Eipä kehtaa repsahtaa. Etenkään nyt, kun ilmiannan dieetillä oloni täällä. Tämä olkoon myös osa sitä nolouden tunteesta yli räpiköintiä, jota tämä koko postaus minussa edelleen hieman herättelee.

Nyt tavoitteenani onkin tiputtaa se toiset 10kg. Silloin olisin melko tyytyväinen, mutta en pahakseni laita, vaikka vähän enemmänkin tippuisi. Oikeastaan tärkeintähän ei ole edes se paino, vaan se fiilis. En halua tuntea itseäni enää päivääkään lösähtäneeksi pullamakkaraksi. Haluan tuntea itseni reippaaksi, liikunnalliseksi ja hyvännäköiseksi. 

Ajattelin hieman päivitellä tänne sitten niitä edistysjuttuja, jos ja kun niitä tulee. Aloitin siis tänään aamulla jo kuulkaas ihan aamuaerobisella. Oli muuten elämäni ensimmäinen. Tästä se lähtee. Pysykää kanavalla.

Ja tämähän on otettu eilen treenien jälkeen, joten siitä hieman hikinen vaikutelma..... :D

21.2.2015

"Hui kauhistus, eikö teillä ole tukiverkostoa?" ..Ja siitä seurannut kokemus perhekerhosta.

Nämä sanat kuulemme usein neuvolatädeiltä. Jo aiemmassa kunnassa asuessa ja nyt uudessa vielä kauhistuneemmin. Tilanne ei kuitenkaan ole oikeasti ylläoleva. Kysymys aina vain esitetään että asuukos meidän perheet tässä kaupungissa. No ei, mutta meillä on ihan ok tukiverkko, jos vain osaisimme itse sitä hyödyntää. Nuorena äitinä (no en nyt niiiin nuori, mutta kuitenkin) en halua olla muille vaivaksi. Kun olen itse lapseni tämän ikäisenä tehnyt, haluan pärjätä, en sysätä jälkikasvua muille huollettavaksi. Enkä halua, että kukaan ajattelee minun tekevän niin.

Tukiverkostomme ei vaan ole samassa kunnassa. Viereisessä on minun äitini perheineen ja 100km sisällä Tonin perhe. Siinä varmaan ne pääpilarit ja niihin vielä parit ystävät päälle. Tukea siis löytyy jos sitä haluaa ja kehtaa pyytää. Omasta mielestäni me ollaan pyydetty aika vähän. Neuvolatädinkin mielestä varmaan, koska aina ollaan tarjoamassa kaikenmaailman perhekerhoja. Se voi johtua myös siitä, että en tunne yhtä ainutta ihmistä meidän kotikonnuilta. Voisi tutustua ehkä.

Mepäs sitten töräytettiin semmoiseen paljon puhuttuun ja kehuttuun kerhoon Aislan kanssa yksi päivä. Kokemus oli surkea, en aio mennä toiste. Ainakaan tähän kyseiseen. (Never say never, but..) Kun astuttiin kerhon ovista sisään, niin ensimmäisenä vastassa oli täysin tuntematon sokkeloinen paikka, jossa kukaan ei ollut vastassa. Livahdettiin sitten johonkin leikkihuoneeseen, kun siellä näkyi muitakin lapsukaisia. Sellaisia lapsukaisia, joilla valui poskella paksua vihreää räkää, jota ne sitten pyyhki niihin kaikkiin ihaniin yhteisiin leluihin, jonka seuraava muksu pisti suuhunsa. Nams. (Ei varmaan tarvitse sanoa, että mielestäni sellaiset räkää vuotavat yksilöt kuuluvat kotiin lepämään?)

No touhuiltiin siellä sitten tovi joukossa, jossa kukaan ei puhunut toisilleen mitään, ja kaikki näyttivät yhtä eksyneiltä kuin mekin. Enpä kyllä itsekään aloittanut keskustelua. Olin lukenut netistä, että paikassa on joku kerhon "vetäjä". Ajattelin hänen pian ilmaantuvan paikalle ja pitävän lorupiiriä, jonka kehuttiin paikalla olevan. Ei näkynyt eikä kuulunut piiriä ei. Eikä vetäjää sen pahemmin myöskään.

Kuulin sitten jonkun kuiskuttelevan toiselle jostakin välipalasta ja kahvinhimoissani aloimme sitten siirtymään tuoksun perässä (en juonut lainkaan aamulla kotona, kun olin kuvitellut ison valmiiksi keitetyn kupin käteeni, ja Aislan kuuntelemaan loruja muiden lasten kanssa). Matkalla olikin joku kivempi huone, nimittäin piirrustuspaikka. Sinne mentiin sitten vielä toviksi töhertämään, koska vaikka olin kuullut kuiskutusta ja tuoksukin oli leijaillut nenääni, en uskaltanut lähteä etsimään oikeaa kohdetta. Olen hiukan ujo. Pelkäsin, että mentäisiin ensimmäisinä sinne ja sitten kaikki nauraisi, että heheh, ei nyt vielä.

Onneksi toimintamalli kuitenkin selvisi piirrustushuoneessa, kun paikan työntekijä tuli esittelemään itsensä, kun oltiin oltu paikalla jo tunti. En todella tiedä missä se oli lymyillyt siihen asti, mutta kertoi kyllä olevansa ihan palkkalistoila, että palkkaa hän siitä kyllä sai. Hän esitteli itsensä siis ihan ystävällisesti ja kertoi välipalasta, jonne sai mennä koska vain, kunhan siitä maksoi pari euroa. No mentiin heti tietysti. Pullaa syömään ja sellaista (sain kahviakin, jes!). Kukaan ei taaskaan oikein puhunut toisilleen mitään, joten juotiin, syötiin ja mentiin takaisin leikkimään. 

Siellä haisi kakka. Jollakin oli jotain vaipassa, joka sai minut muistamaan, että meillä ei ole muuten yhtään vaihdokkia pöksyihin mukana. Tästä muistutuksesta kauhistuneena aloin houkuttelemaan lasta lähtöön. Ajattelin, että se olisi vaikeaa ja minun täytyisi tulla hänen kanssa uudelleen tänne räkänokkalandiaan, mutta ehei. Tokaisin lapselle että mennäänkö kotiin, johon tuli kirkas vastaus "JOO! KOTIIN! MENNÄÄN!". Kipitimme eteiseen, työntekijän lukiessa itselleen lastenkirjoja ja puimme päällemme. Pikapikaa kotiin, puhelu ystävälle. Päätös siitä, että tästä lähtien leikitään ystävien kanssa ja luotetaan siihen jo olemassa olevaan tukiverkkoon, joka on vähän matkan päässä. Onneksi ystäviä voi saada muualtakin. Jopa sellaisia, joilla on lapsia.

Onneksi on myös se oma tukiverkosto, ehkä muutamien kilometrien päässä, mutta yllättävän lähellä! <3
Haluan vielä sanoa, että en tosiaan tiennyt, että millaisia perhekerhot ovat. Olin kuullut vain hyvää aiemmin. Täten odotukseni ovat saattaneet olla korkealla ja olen pettynyt vain sen vuoksi. Olen myös iloinen, että tämmöistä ilmaista toimintaa järjestetään, joka on varmasti monelle paljon tärkeämpää kuin meille.

Millainen tukiverkosto teillä on? Entäs, käyttekö perhekerhoissa? Onko ne samanlaisia?

19.2.2015

Yhyy tulin raskaaksi ja ystävät jätti (tai sitten ei)

Halusin kirjoittaa tämän postauksen, koska olen ollut huomaavinani muillakin vanhemmilla samaa asennetta. Sain eräs päivä tämmöisen ahaa-elämyksen aiheesta. En tietenkään sano, että teillä kaikilla muilla tilanne ja syyt täytyy olla täysin samat, mutta voihan jollain siellä ruudun takana olla. Aina ei ihan osaa kiinnittää tunteiltaan huomiota siihen omaan toimintaan. Tai minä ainakaan.

Minä.........Ööö millä tää olisi pitänyt kuvittaa? :D
Kun tulin raskaaksi ja sain lapsen, niin moni ystävä jäi. Enkä halua nyt mitenkään sanoa, että he olisivat olleet mitenkään vähäpätöisempiä ystäviä, kuin ne jäljelle jääneet. Että siinä sen nyt näkee kuka on ystävä ja kuka ei. Haluan sanoa, että moni jäi erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Olen kokenut aikoinaan jääneeni näiden ystävien osalta yksin ja olen kokenut sen tapahtuneen nimenomaan heidän toimestaan. Minulla ei esimerkiksi ole sellaisia lapsettomia ystäviä, joille Aisla voisi mennä hoitoon. Tai oikeastaan ketään lapsetonta ystävää, jota näkisimme niin usein, että Aisla ei vierastaisi. Aiemmin olen ajatellut tämän olevan lähinnä niiden ystävien vika (sori vaan kaverit, lukekaa loppuun, kiitsa).

Nyt vihdoinkin olen tajunnut katsoa peiliin ja ymmärtänyt oikeasti, että vikaa on minussakin. Aikaisemmin olen vain luullut ymmärtäväni osuuteni asiaan, mutta nyt olen huomannut omien tekojeni painon isompana koko tapahtumaketjussa. Jotenkin raskausaikana minusta tuli omaa napaa tuijottava hormonihirviö, jolta kaikkien olisi pitänyt osata kysyä "kuinka sinä voit?". Ne jäivät jotka eivät kysyneet. Eli ne lapsettomat, koska eihän kukaan voi tajuta kysyä, ellei ole ollut samassa tilassa. En minäkään kysellyt heidän vointia, miksi minun vointini olisi ollut yhtään tärkeämpi. (Saati, että olisin itse tajunnut kysyä vuosia takaperin niiltä ystäviltä, jotka silloin lisääntyivät.) En kysynyt varmaan ennen enkä jälkeen raskauden, ellei jotain oikeasti ollut sattunut. Se kertoo vähän itsekeskeisyydestäni. Niin tai perhekeskeisyydestä, miten sen nyt haluakaan tulkita.

Toinen erä ystäviä kaikkosikin heti lapsen synnyttyä. Ihan vain koska he eivät silloinkaan kysyneet tuota maagista kysymystä. Kuitenkin.. Olisin voinut kertoa kysymättäkin. Voihan olla myös, että minulta kysyttiinkin, ehkä olin liian kiireinen kuulemaan ne kysymykset. Ja edelleen: Olisin voinut itse kysyä ja vaihtaa kuulumisia myös, enkä vierittää tuota kaikke niille ystäville. En voi olettaa muilta ihmisiltä sellaisia asiota, joita en itsekään tee. 

Nyt tuntuu, että paljon on tapahtunut ja jäänyt taakse, mutta uskon että ne ystävät ovat edelleen olemassa. Vaikka vuosienkin jälkeen vielä. Kai se on ihan luonnollista, että sellaiset ihmiset ovat keskenään tekemisissä, joilla on samanlainen elämäntilanne sillä hetkellä. Todennäköisesti vielä joskus ne elämäntilanteet kohtaa uudelleen jonku vanhan ystävän kanssa. Ja sitten nähdään vaikka joka viikko! Ja tosiaan, voinhan tehdä muutoksia jo nyt, kun nämä asiat tiedostan.

Kaikkosiko muiden ystävät vanhemmuuden myötä? Millaisia ajatuksia se on teissä herättänyt? Löydättekö itsenne tästä tekstistä?

18.2.2015

Hyvä vinkki kun koti on sotkuinen (ja muita kuulumisia)

Paljastetaan se vinkki nyt ihan ensimmäisenä, niin ei tarvitse teidän jännittää pidemmälle.. Lähde pois kotoa. Siinä se. Noudatan itse aika säännöllisesti ja joskus jo pieni poissaolo helpottaa. Tällä kertaa ei, joten lähdettiin ihan toiseen kaupunkiin yökyläilemään. Kyllä me pikasiivottiin kauheudet piiloon. Sitten kun on hetken poissa ja pieni koti-ikävä iskee, niin hieman sekaisempikin koti kelpaa. Haha. Tekeekö kukaan muu näin? Roskat olisi kyllä voinut muistaa viedä, mutta noh.. Onpahan "kodikas" tuoksu sitten heti ovella vastassa...


Tultiin siis tänne Tonin vanhemmille, kun tänne on niin kivan mittainen ajomatka. Ei liian pitkä, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että kotoa on poistuttu. On myös mukavaa kun Aisla (ja me kaikki) saadaan nähdä (Aislan) isovanhempia. Itse ainakin olen näiden vuosien aikana kotiutunut aika mukavasti tähän asuntoon. Voi aina hyvillä mielin tulla. On vaikeaa kuvitella, että ei tulisi toimeen Tonin vanhempien kanssa. Ihan vain olen ajatellut tätä, kun niitäkin perheitä on, joissa ei tulla toimeen keskenään. Olisi varmasti todella kuluttavaa semmoinen.


Nyt kun arkena kyläillään, niin kaikki kuitenkin on täällä töissä, niin saatiin viettää tuossa ennen lounasta ihana perhehetki ulkoillen. Täällä oli tuommoinen pulkka, jolla äiti ja isikin pääsi laskemaan. Oli kyllä huippua! Oltais Tonin kanssa laskettu paljon pidempään kuin Aisla. Se halusi vain kävelylle, tietysti. Harkitsen vielä, että jos tänä talvena jo ostaisi kotiinkin tuollaisen pulkan, vaikka aiemmin olin ajatellut vasta ensi talvea. Saisihan siihen lapsen lisäksi sitten kauppareissulla ostoksetkin helposti. Niin ja me päästäis Tonin kanssa mäenlaskuun.

Ollaan kyläilemässä torstaihin. Illalla pitää olla kotona, kun äidillä on temppujumppa. Naurattaa niin paljon sen kerhon nimi, kun se kulkee nimellä temppuilu. Tulee mieleen ihan joku lasten jumppa. Siksi sanon sitä äidin temppujumpaksi. Hihi.




Päivähoitokuviot alkavat pikkuhiljaa selvitä ja olen saanut asioita vietyä jo hiukan eteenpäin, mikä helpottaa stressiä paljon. Ehkä se ensi syksy ei ole niin kauhea asia, mitä pienessä mielessäni (ja täällä) olen manaillut. Eikös asioilla ole tapana aina järjestyä? Näin itse ainakin uskon. Sitten lopulta.

Toivottavasti muuallakin Suomessa (ja ulkomaillakin) on näin ihana keli, me nautitaan ainakin! Nauttikaa tekin! Ulkoilkaa! Jee!

17.2.2015

Selän ihmeparantuminen ja liikuntatavoitteita

Silloin kun aloin uudelleen liikkumaan kaikkien niiden epäterveellisten vuosien jälkeen, niin aloitin tietenkin taas akrobatiahommilla, koska ne on aina tuntuneet omimmalta. Parin minuutin selän venyttely sai tottumattoman selkäni aina todella kipeäksi. Varmaan kun ei ollut mitään lihaksia, mutta silloin pelkäsin, että jos menen lääkäriin, niin se käskee lopettaa venyttelypuuhat. En siis mennyt, vaikka kipu oli todella sietämätöntä. Se tuli aina nimenomaan seuraavana päivänä vasta.

Olen aina ollut taipuisa ja se onkin olemattoman lihaskuntoni kanssa ollut ylpeyden aiheeni liikuntatunneilla. Olisi ollut todella masentavaa, jos tämä ainoa liikunnallinen "lahjakkuus" olisi minulta viety. En tosiaan mennyt lääkäriin, mutta en myöskään venyttänyt enää selkää. Ajattelin antaa sen levätä, mutta tein erityisen paljon keskivartalolihaksia.


Se tuotti tulosta. Yhden kerran varovaisesti kokeilin venytellä selkääni viime syksynä. Eikä se kipeytynyt. Seuraavan kerran venytin hiukan enemmän, eikä kipua tullut edelleenkään. Ei vielä tänäkään päivänä. Olen niin onnellinen. Olin kerinnyt luoda jo mielessäni kauhukuvia siitä, kuinka joudun siirtymään johonkin ihan mälsään liikuntamuotoon pitääkseni selkäni kunnossa. Pelkäsin, että juuri syttynyt intohimoni liikuntaan kaikkoaa, ennen kuin kunnolla roihahtaakaan.

Nyt aionkin venytellä taas tosissani. Tahdon taipua taas. Tahdon taipua ehkä enemmän kuin koskaan. Tavoiteena haluaisin nyt ainakin saada tuon koiven tuosta päähän ja sen yli. Nämä kuvat ovat siis tuoreita.


Lisäksi pääsen nyt spagaatin (kuten tämän postauksen kuvassa) ja tahtoisin päästä sen nyt yli. Eli niin, että on jotain siinä etujalan alla, ja siltikin se spagaatti on painettuna pohjaan asti. Olen joskus päässyt niin, siinä minulle tavoitetta! Olen alkanut myös venyttelemään spagaattia toisinpäin (jalat auki), mutta siinä olen kyllä ollut aina onneton. Hih. Kyllä minusta vielä taipuisa saadaan, kunhan jaksan venytellä. Olen venytellyt nyt lähes aina kun olen liikkunut muutenkin. Kuntosalilla en kauheasti kehtaa mitään superjuttuja, mutta vähän jotain kuitenkin.

Muita urheilutavoitteita ja -unelmia, mitä olen lähiaikoina herätellyt mielessäni, on mm. jos edes yhden leuan saisin joskus vedettyä ja puolivoltti taaksepäin olisi hieno osata. Täällä Ellie näyttää mallia. Tahtoisin myös pystyä juoksemaan ensi kesänä cooperin testin. En ole kyllä kokeillut vielä kertaakaan, että jaksaisinko juosta 12min, mutta on aika korkeat epäilykset siitä. Juokseminen ei kuulu mielipuuhiini, mutta tahtoisin kesällä testata. Tietysti joku täytyy saada kilpailemaan tässä asiassa kanssani, niin saan paremman tuloksen itselleni, hehhe.

Asettaako muut itselleen tavoitteita? Mitä? Millä muilla tavoilla seuraatte kehitystänne?

16.2.2015

Koulunpenkki ja päivähoito kutsuu, voi paska

Kirjoittelin vajaa vuosi sitten kauhunsekaisin tuntein ajatuksia kouluun palaamisesta ja Aislan viemisestä hoitoon (kohta 2. pitää edelleen paikkaansa hyvin vahvasti). Voin kertoa teille, että tilanne ei ole muuttunut. Olen siis vuoden ollut jumissa tässä samassa tilassa, joka odottaa kauhulla syksyä 2015. Tähän mennessä olen selaillut jo kaikkien lähipäiväkotien varhaiskasvatussuunnitelmat ja ajoittanut meidän pulkkailuretket jotenkin juuri niiden ohi sopivaan aikaan, kun kaikki päiväkodin lapset ovat pihalla taas. Ja voi paska sitä touhua, en yhtään tahdo lastani sinne sekaan.


En olisi ikinä koskaan arvannut raskaana ollessani (tai sitä ennen), että minusta tulee tämmöinen pieni takiainen. Varmaan koska en tiennyt lapsenikaan olevan takiainen. Olemme luultavasti toinen toisiamme ruokkineet siihen riippuvuuteen vanhemmasta, mikä on mielestäni tuon ikäiselle ihan fine. Se on mielestäni ihan fine vielä ensi syksynäkin ja pitkään sen jälkeen, mutta ei. Kouluun ja päiväkotiin on mentävä. Meidän tapauksessa en ole siis enää ajatellut perhepäivähoitajaa, koska kasvisruoka. En tiedä olisiko se mahdollista, mutta en usko, että kukaan kovin mielissään ainakaan semmoista valmistaisi meidän Aislalle. Vai onko jollain parempaa kokemusta?

Päällimäisenä mielessä päiväkodin ja koulun aloittamisessa on ollut ne aamut. Ne aamut jotka ovat hektisiä, ahdistavia ja itkunsekaisia. Olen melko varma, että se on juuri meidän lapsi joka jää huutamaan joka aamu äidin perään. Olen tähän mennessä jättänyt Aislan yhden kerran hoitoon ilman huutoa, kummitädilleen. Kaiketi itku on aika nopeasti aina kyläillessä kaikonnut, mutta pahalta se lähteminen tuntuu joka kerta. Nyt mielessäni onkin, että jos siitä tulee semmoista jokaisena aamuna.




Toni sanoo, ettei viihtynyt itse lapsena päiväkodissa. Itse viihdyin kyllä, mutta en ikinä vierastanutkaan oikein ketään. Nämä pelkoni ovat varmasti ihan luonnollisia tuntemuksia, mutta kuinka voisin olla ajattelematta niitä ensi syksyyn asti? Tai millä valikoisin meille sopivan päivähoitopaikan? Kunnallinen vai yksityinen? (Jos meillä nyt on mitään mahdollisuutta valita mitään, kun kaikkialla on aina niin täyttä.) Näihin pelkoihini ei helpota yhtään omat työkokemukset päiväkodeista. Hmmh..

Onko muiden lapset menossa ensi syksynä hoitoon? Entäs niiden, joiden lapset ovat jo hoidossa, kuinka alku on sujunut? Onko jollain hyviä vinkkejä päivähoitopaikan etsimiseen ja valintaan?

14.2.2015

Ystävänpäivän aaton ylläripylläri

Ensinnäkin hyvää ystävänpäivää vielä muutaman tunnin ajan kaikille ihanille lukijoille siellä, olette tärkeitä! Nyt ajattelin tulla kertomaan hiukan eilisestä illasta, josta Instagramin seuraajat ovatkin jo pieniä paloja nähneet.

Meillä oli Tonin kanssa sellainen vitsi tammikuussa, kun minulla oli syntymäpäivät, että haluan yllätysjuhlat. Se oli tosiaan vain vitsi, mutta Toni nyt sitten oikeasti järjesti semmoiset. Tai ei ne ehkä nyt mennyt ihan sen synttärin piikkiin, mutta tämmöinen yllätysilta se minulle oli. Osasin kyllä hieman aavistella etukäteen jotain, kun toinen on niin huono valehtelemaan, heh. Ihan hyvä piirre kyllä, että ei osaa valehdella.

Toni tuli töistä perjantaina iltapäivällä ja käski miun laittautua, että viedään Aisla mummulaan yökyläilemään. Tuntui aika hurjalta jo kättelyssä, koska Aisla ei ole aiemmin ollut äitini luona yökyläilemässä. Saateltiin neiti sitten mummulaan ja hän alkoikin heti leikkimään "TÄ-TII":n kanssa. Siinä vaiheessa kun poistuimme, niin pieni tippa tuli linssiin (melkein kaikilla), mutta yökyläily oli muuten mennyt sitten kuulemma hyvin ja Aisla oli ollut tosi reipas.

Noh, lähdettiin siitä sitten jatkamaan eteenpäin ja Toni sanoi, että ollaan menossa syömään. Eipä mentykään ihan suoraan, vaan käytiin ensin kirjautumassa sisään hotelliin. Apua, niin hienoa. En ollut ikinä aiemmin yöpynyt Suomessa hotellissa. Tämä tuli totaalisena yllätyksenä kyllä ja oli ehkä siistein juttu ikinä.

Mentiin sieltä hotellilta sitten myös sinne syömään. Meidän onneksi suunnittelemamme paikka oli täysi, joten päädyttiin Sri Lankalaiseen ravintolaan. Oli aivan mahtavaa ruokaa. Harvemmin tulee syötyä sellaista ruokaa, joka paranee joka haarukallisesta. Tuolla oli juuri sellaista. Suosittelen kaikille lämmöllä, paikan nimi oli Ceyhelaya. Aivan mainiota asiakaspalvelua myöskin. Olen kuullut juttua myös hyvästä lounaasta! Käykää ihmeessä!


Matkamme jatkui Tonin opastuksella kapakkaan, jonne hän oli kutsunut yhteisiä ystäviämme (joista tosin ei ollut päässyt paikalle kuin kaksi). Oli ihanaa olla yhdessä vähän tuulettumassa. Tämä oli kolmas semmoinen kerta Aislan syntymän jälkeen kun päästiin. Käytiin siellä yhdessä kapakassa, josta jatkettiin vähän enemmän semmoiseen yökerhopaikkaan, missä päästiin tanssahtelemaan myös. Oli ihan tosi hyvä ilta kyllä, kiitos osallistujille. Ainoastaan tunnelmaa latisti hiukan pari sellaista ääliötä, joiden mielestä ilmeisesti miehet ei voi tanssia ja me ollaan rastafareja. Jep jep. Miksi näitä aina löytyy?

Onnistuneen illan jälkeen jatkettiin matkaa pizzerian kautta hotellihuoneeseen. Syötiin tietysti mukaan otettua pizzaa puhtaissa lakanoissa ja juotiin Pepsiä jalallisista laseista, haha. 


Oli kyllä ainutlaatuinen ja hieno yllätys. En ollut todellakaan odottanut mitään tällaista ja olen edelleen yllätyksen vallassa. Loistavan illan ja yön jälkeen homman kruunasi tietysti hotelliaamiainen, joka oli niin luxusta. Enkä todellakaan syönyt terveellisesti. Kuka olisi voinut vastustaa noita kaikkia ihania juttuja, joita oli tarjolla?

Aamupalan jälkeen koisittiin vielä pieniä torkkuja, kunnes kahdeltatoista kirjauduttiin ulos hotellista ja lähdettiin hakemaan neiti kotiin. Toinen tuli ihan nauraen vastaan, eikä itku kurkussa, niin kuin pelkäsin. Tätinkin seura kelpasi edelleen, eikä tarvinnut nököttää vain äidin tai isin sylissä, kuten joskus kun on hoidosta haettu. Meidän reipas tyttönen. Istuskeltiin äitini luona vielä hiukan kyläilemässä ja kotiin tultua ollaan lähinnä löhöilty. Hyvä viikonloppu!


Onko muiden puolisot yllättäneet näin ystävänpäivän aikaan?

13.2.2015

Kiireinen blogiäiti (ja minimiitti)

Huh. Aina onnistun haalimaan kalenterini täyteen menoa ja jos joku meneekin toisin, niin blogin päivitys hankaloituu. Tässä on tietty rytmitys ja aikataulu olemassa, hihi. 

Nyt aikataulutuksen "esteeksi" on muodostunut isäni vierailu, kun en jotenkin osaa kirjoitella, jos joku on kyläilemässä. Tosin kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, niin tämmöiset tauot on todella vapauttavia välillä. Ja noh, olihan tässä päivän tauko taas, en oikein osaa sanoa mikä olisi sopiva päivitystahti. Nyt kun olen pitkään päivitellyt melkein kerran päivässä, niin vähempi tuntuu riittämättömältä, vaikka se tahti oli normaali minulle aiemmin. Todennäköisesti pitäisi vaan olla itselleen armollisempi.

Haha tarjoilukuvia.... :D Nää on muuten tosi hyviä, suosittelen! Punnarista saa!
No jotain muutakin kivaa tapahtui. Me käytiin päivävierailulla ihan Hesan naapurissa Eveliinan kanssa. Nimittäin Annan luona leikkitreffeillä (apua onpas hirveä sana). Automatka meni todella nopeasti, kun Aisla nukkui vaan ja Eveliinan tyttö Aada oli niin kiltti matkailija, että tuskin huomasin läsnäolon. Perillä Anna oli kattanut pöydän komeaksi ja kunnon bloggaajana jätin kameran laukkuun ja aloin syömään. Haha. Ei siis kuvia tiedossa vaikkapa ihanasta salaatista tai muista herkuista.

Aika kului niin siivillä muutenkin, että kameran muistin vasta ihan lopuksi ja siitä nämä kuvat. Osa on myös muiden ottamia minun kameralla. Itse asiassa suurin osa taitaa olla Eveliinan kuvaamia. Kovan metelin saa aikaiseksi kolme alle 3 -vuotiasta, mutta hieno päivä oli siitä huolimatta, kun pääsi paasaamaan oikein kunnolla. Eli oikeasti minä taisin pitää kovempaa mekkalaa kuin ne lapsukaiset. Perus, haha.

"Oivoi!"
Täytyy kyllä sanoa, että minulle tämä blogin kirjoittaminen on lähiaikoina antanut paljon enemmän kuin ottanut, vaikka aikaa vievää touhua tämä onkin. Olen ehkä ollut hiukan rennompi myös postausten suhteen, että mikä menee läpi (..huomaako sen??) ja sekin on helpottanut taakkaani. Tuolla saamisella tarkoitan siis kaikki ihania ihmisiä (ja tapahtumia) joihin olen saanut tutustua. On rikkaus tutustua niin moninaiseen väkeen, jota vaikkapa meidän Kaksplussan blogit pitävät sisällään. Nämä eiliset tyypitkin.. Hei ei varman oltaisi voitu missään muualla kohdata, mutta siltikin ollaan niin samalla taajuudella. Thanks!

Pian pitäisikin Annan tehdä vastavierailu tänne meille päin, joten lisää hulinaa luvassa. Ensi kerralla kaivan sen kameran esiin heti aluksi ja hautaan sitten vasta takaisin kassin pohjalle. Siis ennen kuin ollaan sotkettu koko asunto.

Mamat päivän päätteeksi.. Yhtään ei väsytä!

11.2.2015

Kevätmasennus

Hohoi, vanha ystäväni on tehnyt paluun! Nimittäin kevätmasennus. Tai ehkä ennemminkin keväinen uupumus. On siis rinnastettavissa sen kaamoshomman kanssa, mutta miula se iskee vasta keväisin, kun pitkä talvi on takana ja olo aika loppuun kulutettu. Tarvitsen aurinkoa.

Väsyttää, mielialat heittelee, olen tosi herkillä.. Vähän kuin olisi PMS-oireita viikosta toiseen. Lohduttavaa kuitenkin on tieto siitä, että tämä menee ohi. Heti pian kunhan tuo aurinko tarpeeksi kauan porottelee. Olen liikkunut, syönyt ja levännyt hyvin, olo alkaakin olla toisina päivinä taas parempi. Ahdistus kaikkoaa. Tämän takia voin kirjoittaa aiheesta. En ole enää niiiin herkillä.


En halua tämän blogin olevan mikään kiiltokuvablogi, mutta en tahdo myöskään olla mikään angstikas. Haluan kirjoittaa arjestani rehellisesti. Haluan kirjoittaa juhlastani. Nyt arki on ollut hieman alakuloisempaa kuin kesällä, syksyllä tai talvella. Kirjoitan, koska tämä on minun arkeani.

Masennus iskee joka kevät. Ennen luulin, että oikea masennus aina vain puhkeaa ja olin kauhuissani, mutta nyt jo olen päässyt itsetutkiskelussani sille asteelle, että tiedän tämän olevan ohi menevää. Täten en jää kierimään ja vellomaan itsesääliin ja tekemättömyyteen, vaan teen kaikkeni elääkseni kuten normaalistikin. Pidän vain hieman tavallista parempaa huolta itsestäni. Eilen esimerkiksi olin kuntoilemassa lempeästi ja rentouduin 30min. infrapunasaunassa. Jo on parempi olo ollut tänään, kun on antanut hieman aikaa itselleen.


Nämä ensimmäiset aurinkoiset päivät kuitenkin ovat saaneet minut pirteyden sijasta hieman lamaantumaan, ihan kuin pitkän taistelun jälkeen saisi hiukan levähtää. Jos nämä ihanat päivät jatkuvat, niin kyllä minä pian jaksankin jo hyppelehtiä ilosta. Olen niin onnellinen auringosta ja kaikesta mitä minulla on. Toistan vain itselleni mantraa hetkessä elämisestä ja lakkaan murehtimasta mennyttä ja tulevaa, se on reseptini kevätuupumukseen. 

En tiedä mitä enempää tahtoisin tästä teille kertoa, muuta kuin että tämmöinen tilanne on olemassa. Blogi on päivittynyt siksi hiukan aiempaa harvemmin toisinaan, kun olen ottanut aikaa vain itselleni sekä nukkunut päiväunia. Ja sehän on tuottanut tulosta. Mieli on levänneempi ja uudet postaukset jo vilisevät mielessäni.

Onko muita joille jokin vuoden aika tuo aina alakuloisuuden tullessaan? Tai millaisia tuntemuksia tuo ihana aurinko teissä herättää?

Ja kuvissa eräs yksi hyvin kaivattu ja odotettu vieras!

9.2.2015

Omituisuuksia

Hyvä ystäväni sanoo minulle usein, että poikkean jotenkin valtaväestöstä, vaikka enpä oikeastaan nykyään edes yritä. Teininä minulla oli kova tarve siihen, mutta ei enää. Omituinen taidan kyllä vähän olla silti, niin kuin jokainen omalla tavallaan. Ajattelin nyt listata teille hieman niitä minun omitusiuuksiani. Ja kas vain taas, tässä niitä tulee.

1. Kaikki numerot täytyy olla aina parillisia, jos voin siihen vaikuttaa. Esimerkiksi musiikin äänenvoimakkuus, kuntosalin avainkaapeista valitsen parillisen ja mitä nyt ikinä näitä vastaan tulekaan. En oikein tiedä mistä tämä on edes lähtöisin, mutta parhaimmat numerot näistä parillisista on 6, 8 ja 16. Myös 18 kelpaa toisinaan.

2. Inhoan sitä ääntä mikä tulee kun ihminen syö ruokaa. Meidän parisuhteen kannalta kaikista haastavin asia, koska Tonista kuuluu melko voimakkaita syömisääniä toisinaan. Tämä inhotus ei kuitenkaan rajoitu vaan perheen sisälle, vaan kiinnitän huomiota muihinkin, jos on liian hiljaista. Esim. Hotellit kuntoon, Jyrki Sukula! -ohjelmaa piti katsoa toisinaan äänettömällä, eli silloin kun Jyrki söi. En tajua miksi ne ei laittanut siihen vaikka musiikkia tai leikannut tai mitä vain. Hyi.



3. Olen aina mustelmilla. En tiedä tuleeko miule niitä herkästi vai johtuuko se akrobatiaharrastuksista, mutta miula on aina mustelmia. Aika isojakin, enkä todella tiedä välttämättä edes, että mistä ne tulee. Näin on ollut aina niin kauan kuin muistan.

4. Naksuttelen varpaitani. Aikoinaan se auttoi nukahtamaan, mutta asuntolan huonekaveri kielsi miulta touhun, kun se rassasi sitä niin paljon. Nykyään teen sitä kun olen hermostunut tai ahdistunut. Joskus myös muuten vaan. Iso varvas naksuu. Naks, naks!

5. En pidä varpaista. Nyt kun niistä tuli puhe muutenkin, niin ne on mielestäni melko ällöttäviä ja inhoan olla paljain jaloin. Kesällä on kuitenkin pakko, koska sukat jalassa alkaa hikoiluttaa. Treeneissä toisinaan käsketään ottamaan sukat pois ja ottaisin mielummin vaikka kaikki vaatteet pois.



6. Miula on ollut sama tyyny aika kauan. En tahdo määritellä tarkkaa lukua, ettei teitä ala ällöttämään, mutta se tyyny on vain täydellinen. Kylässä ikävöin sitä usein (jos en ole ottanut mukaan). Kerran yritin vaihtaa sitä ja ostettiin ihan uudet ja aika kalliit tyynyt. Kärsin unettomuudesta kuukauden ja kaivoin vanhan takaisin kaapista. Se tyyny on kauhean painava, eikä kovinkaan eettinen, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.. (Tarkoitan että se on varmastikin jotain eläintä, ehkä ankkaa.)

7. Tykkään pitää kynteni tosi lyhyinä. Pitkät kynnet vain ahdistaa. Johtunee kynnenlaadustani joka on hyvin herkästi lohkeileva. Kun olin ala-asteella sain taitettua kynteni ylöspäin ympäri ilman että se katkesi  (jos kukaan tajuaa mitä tarkoitan) . Nykyään pidän ne niin lyhyinä, että se ei onnistu.

8. Seison päivittäin päälläni. Se on sellainen tarve. Tunne. Tulee vain sellainen mieliteko. Usein pohdin seurassa että kehtaisinkohan tässä, mutta viivyttelen niin kauan kunnes olen kotona. En osaa selittää tätä sen kummemmin. Siitä tulee vain hyvä fiilis.

9. Esittelen akrobatia-taitojani aina Tonille. Aislakin on oppinut "seisomaan päällään" ja huutamaan että "KATO!". Mistähän lie oppinut.

...Olisi ollut niin hienoa päättää tämä kymppiin (eli tasalukuun, murr!), mutta en millään keksinyt enää sitä. Ysillä siis mennään, ehkä vielä joskus saatte sen kympinkin, kunhan sen keksin.

Onko muilla samoja "outoja" tapoja tai mitä muita kummallisia tapoja teillä on?

8.2.2015

DIY lorupussi

Me oltiin tänään koko perheellä yhden ihastuttavan pienen tytön 2 -vuotis syntymäpäivillä. Nähtyäni jossain blogissa itsetehdyn lorupussin, päätin että tässä miule yksi hyvä projekti taas (en taaskaan muista, että missä blogissa näin, yritin googlata ja se oli virhe: oma pussi tuntuu nyt aika onnettomalta). Tämänhän sain loppuun paineen alla edeltävänä yönä, kuten tavanomaista. Olin suunnittelun aloittanut jo viime vuoden puolella. Ihan söpö pussukka kuitenkin tuli, vaikka itse sanonkin.




Nimikoin pussukan vielä lahjansaajan mukaan ja lisäsin yhden lorun hänen nimellään. Luulisi ilahtuvan! Pussukka syntyi vanhasta lasten tyynyliinasta, kun tunnetusti omistan niin paljon kangasta (en siis omista). Villalangalla ompelin pussin suuhun semmoisen jutun (päärmeen??) johon voi pujottaa kiristysnarun sisälle. Samasta villalangastahan syntyi se pujotettava naru, jolla saa kiristettyä pussin suun kiinni. Ihan näppärää. 

Lorukortit eivät olleet keskenään millään tavoin yhtenäisiä, osaan olin piirtänyt kuvioita, osaan olin leikellyt niitä lehdistä ja osassa olin jo kortin leikannut loruun sopivaan malliin. Olisi ollut kiva leikellä tietyn "mallisia" loruja enemmänkin, mutta koska päällystin kaikki kontaktimuovilla, oli vähän päällystyshaasteita, Helpointa olisi varmaan laminoida, en tiedä, koska en niin ole siihen perehtynyt, mutta voisin kuvitella. Niin ja ne loruthan löytyi googlaamalla.





Vaikka tämä lahja nyt jäi taas vähän antajansa näköiseksi, niin oli kiva antaa välillä jotain itse tehtyä, eikä kantaa vain niitä muovileluja toisen perään. Oli myös mukava saada jotain itse tehtyä valmiiksi. Pakettiin sujahti lisäksi myös pieni muumisalkku ja Xylitol-pastilleja. Mitäs te tykkäsitte?

6.2.2015

(V)ihastuttava yksityisautoilu!

Meillä on auto. Pidän sitä tietyissä piireissä aika nolona ja koen huonoa omatuntoa hiilijalanjäljestäni. Meillä on ollut auto siitä alkaen, kun minä sain ajokortin, eli vuosi taisi olla 2009 tai 2010. Aika kauan ja paljon on tullut ajeltua.

Silloin kun olin vielä pieni tamperelainen ajattelin aina, että minähän en koskaan autokoulua käy. Suurin kynnys taisi olla raha ja ajatus siitä, että en osaisi ajaa sitä autoa. Enkä muuten aluksi osannutkaan kovin hyvin, inssi meni vasta tokalla läpi. Silloin en muuten oikein osannut ajatella ekologisia arvoja vielä, joita tietenkin suosin mielelläni. Olin tottunut kulkemaan julkisella liikenteellä, joka on Tampereella tosi toimiva. Asuimme myös 4 km päässä ydinkeskustasta, eikä minun tarvinnut liikuttaa kuin itseäni.

Toni tulossa töistä kotiin vielä vanhan auton aikoihin..
Sain ajokortin ja auton kuitenkin syntymäpäivälahjaksi isältäni ja vaikka aluksi meinasin kieltäytyä, niin lopulta otin lahjan vastaan. Olen edelleen iloinen että sen tein. Me tykätään autoilla. Tehdä retkiä kotimaassa ja matkailla extempore. Ei muuten onnistu ilman autoa (tai hemmetin isoa rahatukkoa, jota meillä ei toistaiseksi ainakaan ole).

Yksi kesä oltiin Tonin kanssa kahdestaan autoreissulla, joka kulki matkan Kankaanpää-Turku-Lappeenranta-Joensuu-Kuopio-Kankaanpää, eli kartalla n. 1300km. Se oli hieno reissu se. Olisi ollut hippasen kallis VR:n hinnoilla. Niihin kaikkiin rämeikköihin, joissa matkalla käytiin, ei olisi edes junalla päässyt. Eikä itseasiassa bussillakaan.  Viime kesänä käytiin siellä saaristossa (siitä enemmän esim. täällä). Autolla. Extempore. Tämäkin reissu oli unohtumaton, se ensimmäinen "perhereissu". Näitä haluan tehdä jatkossakin, kun Aislakin alkaa muistaa asioita.

Matkalla!
Kauppareissutkin tuntuu haastavalta ajatukselta ilman autoa. Se onnistuu kyllä, moni elää niin, mutta itselle se tuntuu niin kovin vaikealta. Ilman autoa meidän aika ei riittäisi kaikkeen. Pitäisi karsia harrastuksia. Meillä on oikeastaan joka päivä jotain. Saattaa esimerkiksi olla sellainen päivä, jolloin Toni menee aamulla töihin autolla. Töiden jälkeen Toni menee kiipeämään ja me Aislan kanssa mennään sirkukseen, sitten mennään isoon kauppaan ja illalla menen vielä kuntosalille. Autolla. Ilman autoa tämmöisen päivän aikana ei kerittäisi kuin sinne Aislan harrastukseen, nyt kaikki kolme pääsevät harrastamaan ja saadaan ruokakaappikin täytettyä. Eri asia tietysti olisi, jos asuttaisiin edelleen 4 km päässä ydinkeskustasta Tampereella. Silloin voin uskoa, että aikataulutusongelmia ei niin paljoa tule.

Ystäviä meillä asuu pitkänkin matkan päässä, kun asumme Tampereen vastakkaisissa päissä lähikunnissa. Niin siis sellaisia ystäviä joita nähdään viikottain, toisissa lääneissäkin meillä on ystäviä, mutta heitä tapaamme harvemmin. Isäni asuu ihan korvessa, näin nätisti ilmaistuna. Tonin vanhemmat asuvat paikkakunnalla minne ei VR liiku. Reissu Joensuuhun kustantaa junalla koko perheelle reippaasti yli 200€, kun taas autolla sama hupi on yli puolet halvempi. Käydään nytkin harvoin, en viitsi edes ajatella kuinka harvoin tulisi sinne suunnalle liikuttua ilman autoa.

Reissufiiliksissä!
Autoton elämä tosiaan tuntuu ja kuulostaa niin haastavalta, mutta toisaalta koen yksityisautoilusta huonoa omatuntoa. On noloa ja itsekästä olla miettimättä tätä asiaa, mutta se on pääsääntöisesti ollut oma tyylini asian suhteen. Asioita tuli pohdittua todella paljon joulun alla, kun meillä vaihtui auto. Meinasi käydä niin, että olisi auto vaihtunut polkupyörään ja bussilippuun. Ihanien ihmisten ansiosta niin ei kuitenkaan käynyt. Jossain kolkuttelee edelleen se huono omatunto. En tiedä mitä sille pitäisi tässä elämäntilanteessa tehdä. Olkoon tämä synnintunnustukseni asiasta.

Onko lukijoissa autoilijoita vai pyöräilijöitä? Onko muilla samoja aatoksia?

5.2.2015

Miksi kaikki jää kesken?

Onko lukijoissa muita projektien aloittelijoita? Jääkö kaikki kesken? Täällä ilmoittautuu yksi "mulle-kaikki-heti-nyt" -tyyppi. En saa koskaan mitään valmiiksi, ellei se toteudu yhdellä kertaa. Olen opiskellut vuoden esinesuunnittelun ja -valmistuksen artesaaniksi. Olin tosi hyvä suunnittelemaan, mutta jos en saanut samalla kertaa valmiiksi, jäi kurssi roikkumaan. Eli suunnilleen koko eka vuosi, joka oli ainut jonka kävin. Kun jätin sen koulun tosiaan kesken. Haahaa.

Parvekkeen kesäpuutarha ikuistettu marraskuussa. Odottelee edelleen ensi kesää...
En ymmärrä miten se onkin niin haastavaa tehdä asioita erissä. Kun aloitan jonkun homman, niin on ihan tajuton puhti ja inspiraatio päällä. Monet kerrat olen selkä väärällään vääntänyt jotain askarteluita ja muita DIY-juttuja yötä myöten, koska pitää saada valmiiksi. Sitten niistä tulee ihan juosten kustuja tai itku tulee jossain kohtaa ja on pakko lopettaa.

Oh, tukan rastoituksesta puhumattakaan. Kuinka monesti olenkaan ommellut jotain jatkoja päähäni vähän sinne päin, kunhan kaikki nyt vaan killuvat siellä tukassa nukkumaan mennessä. Sitten aamulla puolet tippuu kun on niin huonosti kiinni. Onneksi ei ole enää sitä tukkaa. Sen avaaminenkin oli yksi projekti muuten. Näin kaikkia hienoja kuvia, kuinka moni oli saanut takkupäänsä avattua pitkäjänteisesti niin, että tukkaa jäi päähänkin (kuten vaikka Demi täällä näin, haista home :D). Näin ei käynyt meinaan minulle. Avasin yhden takun (eli siis rastan, kuinka nyt haluakaan kutsua) pitkäjänteisesti ja loppuja revin minkä jaksoin ja lopulta leikkasin. Ei jäänyt kyllä sellaista tukkaa minulle, kuin niillä muilla niissä kuvissa. Ei yllättänyt.

Maalausprojekti... Onkohan toi maali jo kuivunut?
Tällä hetkellä keskeneräisiä projekteja löytyy lastenvaunujen myymisestä (kankaat pesty, pitäisi laittaa takaisin kiinni ja sitten vielä se muu työ) seinien maalaamiseen. Kaapista taitaa löytyä vieläkin pari vuotta sitten aloitettu kolmiohuivi, joka meni jotenkin pieleen, mutta en vaan jaksanut purkaa, kun sitä keskellä yötä näpersin. Ajattelin että huomenna, mutta sitten se jäi. Vai meniköhän se muutossa vinttiin? Aloitin sen tekemisen tosiaan ennen Aislan syntymää, hupsista.

Kaikki roikkuu. Ennen vanhaan roikkui muuten blogikin. Nyt olen skarpannut sentään tämän suhteen. Mitenhän saisin vietyä kaiken muunkin keskeneräisen loppuun?

Askarteluprojekti piilotettuna laatikkoon.. Tällä on määräaika!!
Onko muita hätähousuja ja keskenjättäjiä? Mikä teillä riippuu ja roikkuu? En kai ole ihan yksin näiden tunteiden kanssa?

4.2.2015

Ei niin täydelliset blogiäidit - Kun äiti on laiska leikkimään!

Kun Aisla oli pieni vauva (tai oikeastaan jo aiemmin) malttamattomana odotin, että pääsen leikkimään. Haalin jo vanhat Duplot valmiiksi (okei, niitä tarjottiin) ja virittäydyin leikkifiiliksiin. Ajattelin olevani hyvä leikkijätyyppi, joka jaksaa pitkään ja hartaasti leikkiä päivästä toiseen lapsensa kanssa. Oho, no enpäs olekaan. Siitä kertoo tämä postaus.

Tämän ikäisen leikki on niiiiin pitkäveteistä, oikeasti, sori. Samoja leikkejä päivästä toiseen ilman sen suurempaa juonta. Ollaan nyt tarjoiltu yli kuukausi pöllölle teetä. Pöllö juo teensä maidolla ja sokerilla. Äitikin juo teensä maidolla ja sokerilla, "nam nam". Pöllö syö myös muovista leipää, jonka Aisla voitelee muovisella voilla. Yritin yksi päivä laittaa siihen leivälle juuston (muovia sekin), arvatkaapa vaan mikä raivotar tyttärestäni kuoritui. Leikki oli pilalla, äiti mokasi. Tietysti. Kuinkas muutenkaan.


Toni (uusille lukijoille: mieheni) on hyvä leikkimään, en tiedä johtuuko se siitä, että hänellä on vähemmän aikaa leikkiä rakkaan tyttäremme kanssa vai siitä että hän on pitkäjänteisempi. Oli niin tai näin, hän jaksaa kaadella teet pöllölle ja tyttärelleen, sekä hörppiä itse siinä samalla. Monta tuntia. Toni se toivoikin tämän postauksen kuvitukseen kuvia, joissa hän leikkii Aislan kanssa. En laittanut kiusallanikaan, näissä kuvissa minä ja Aisla syötämme vauvaa.

Itse ajaudun aina vahingossa someen tai otan omia hetkiä pitkin päivää, kun lapsi lallattelee Musatoosan tai muiden hyvien ohjelmien tahdissa. Meillä katsotaan 1-2 jaksoa Pikku Kakkosta normaaleina arkipäivinä. Huonoina päivinä jopa enemmän. Se on aika paljon se. Toisinaan minulla on tosi huono omatunto näistä leikkimisjutuista. Tämän takia, vaikka olen laiska leikkimään ja varsinainen someorja, niin yritän myös päivittäin keskittyä siihen yhteiseen leikkiin. Se tosin vaatii sen, että ihan tarkoituksella jätän kännykän toiseen huoneeseen ja jätän muutkin ärsykkeet huomiotta. Vain näin leikki onnistuu. Melko surullista mielestäni.


Usein päivisin leikimme niin pitkän tovin kuin äiti malttaa ja sitten teemme jotakin muuta yhdessä. Temppuilemme, ulkoilemme tai askartelemme. Ja niissä hetkissä ei ole mukana kännykkä (ainakaan koko aikaa). Temppuilu etenkin on meidän kahden yhteinen juttu, sitä harvemmin tehdään muiden kanssa (paitsi äiti omissa treeneissään).

Mutta leikkimään minä olen laiska ja se hävettää usein. En ole tainnut sitä juuri kenellekään mainostaa. Mielessäni on jopa vieraillut ajatus siitä, että miksi minä saan olla kotona lapsen kanssa, vaikka toisinaan en edes ole lapsen kanssa läsnä. Onko se epäreilua lapselle? Olen kuitenkin lohduttautunut ajatukseen, että kukaan ei voi tarvita jatkuvasti virikkeitä ja on tärkeää oppia olemaan myös itsekseen välillä.. Eikö niin?


Olenko turhan toiveikas jos kuvittelen jaksavani leikkiä kunhan se leikki on hiukan kehittynyt? Kärsiikö muut kotona olevat vanhemmat samoista tylsyysongelmista? Millä te ratkaisette ne?