19.2.2015

Yhyy tulin raskaaksi ja ystävät jätti (tai sitten ei)

Halusin kirjoittaa tämän postauksen, koska olen ollut huomaavinani muillakin vanhemmilla samaa asennetta. Sain eräs päivä tämmöisen ahaa-elämyksen aiheesta. En tietenkään sano, että teillä kaikilla muilla tilanne ja syyt täytyy olla täysin samat, mutta voihan jollain siellä ruudun takana olla. Aina ei ihan osaa kiinnittää tunteiltaan huomiota siihen omaan toimintaan. Tai minä ainakaan.

Minä.........Ööö millä tää olisi pitänyt kuvittaa? :D
Kun tulin raskaaksi ja sain lapsen, niin moni ystävä jäi. Enkä halua nyt mitenkään sanoa, että he olisivat olleet mitenkään vähäpätöisempiä ystäviä, kuin ne jäljelle jääneet. Että siinä sen nyt näkee kuka on ystävä ja kuka ei. Haluan sanoa, että moni jäi erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Olen kokenut aikoinaan jääneeni näiden ystävien osalta yksin ja olen kokenut sen tapahtuneen nimenomaan heidän toimestaan. Minulla ei esimerkiksi ole sellaisia lapsettomia ystäviä, joille Aisla voisi mennä hoitoon. Tai oikeastaan ketään lapsetonta ystävää, jota näkisimme niin usein, että Aisla ei vierastaisi. Aiemmin olen ajatellut tämän olevan lähinnä niiden ystävien vika (sori vaan kaverit, lukekaa loppuun, kiitsa).

Nyt vihdoinkin olen tajunnut katsoa peiliin ja ymmärtänyt oikeasti, että vikaa on minussakin. Aikaisemmin olen vain luullut ymmärtäväni osuuteni asiaan, mutta nyt olen huomannut omien tekojeni painon isompana koko tapahtumaketjussa. Jotenkin raskausaikana minusta tuli omaa napaa tuijottava hormonihirviö, jolta kaikkien olisi pitänyt osata kysyä "kuinka sinä voit?". Ne jäivät jotka eivät kysyneet. Eli ne lapsettomat, koska eihän kukaan voi tajuta kysyä, ellei ole ollut samassa tilassa. En minäkään kysellyt heidän vointia, miksi minun vointini olisi ollut yhtään tärkeämpi. (Saati, että olisin itse tajunnut kysyä vuosia takaperin niiltä ystäviltä, jotka silloin lisääntyivät.) En kysynyt varmaan ennen enkä jälkeen raskauden, ellei jotain oikeasti ollut sattunut. Se kertoo vähän itsekeskeisyydestäni. Niin tai perhekeskeisyydestä, miten sen nyt haluakaan tulkita.

Toinen erä ystäviä kaikkosikin heti lapsen synnyttyä. Ihan vain koska he eivät silloinkaan kysyneet tuota maagista kysymystä. Kuitenkin.. Olisin voinut kertoa kysymättäkin. Voihan olla myös, että minulta kysyttiinkin, ehkä olin liian kiireinen kuulemaan ne kysymykset. Ja edelleen: Olisin voinut itse kysyä ja vaihtaa kuulumisia myös, enkä vierittää tuota kaikke niille ystäville. En voi olettaa muilta ihmisiltä sellaisia asiota, joita en itsekään tee. 

Nyt tuntuu, että paljon on tapahtunut ja jäänyt taakse, mutta uskon että ne ystävät ovat edelleen olemassa. Vaikka vuosienkin jälkeen vielä. Kai se on ihan luonnollista, että sellaiset ihmiset ovat keskenään tekemisissä, joilla on samanlainen elämäntilanne sillä hetkellä. Todennäköisesti vielä joskus ne elämäntilanteet kohtaa uudelleen jonku vanhan ystävän kanssa. Ja sitten nähdään vaikka joka viikko! Ja tosiaan, voinhan tehdä muutoksia jo nyt, kun nämä asiat tiedostan.

Kaikkosiko muiden ystävät vanhemmuuden myötä? Millaisia ajatuksia se on teissä herättänyt? Löydättekö itsenne tästä tekstistä?

11 kommenttia:

  1. Tunnistan tästä jonkin verran itseäni. Raskauden aikana ja etenkin lapsen synnyttyä tuntui, ettei energia yksinkertaisesti riittänyt ystävyyssuhteiden hoitoon ja uudet lapselliset tyypit tuli tärkeämmiksi vertaistuen takia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, juurikin tuo vertaistuki taitaa olla se, joka useita ystävyyksiä ylläpitää :)

      Poista
  2. Samaa mieltä siitä, että ei niitä kavereita voi ihan kokonaan syyttä siitä, että ei enää nähdä. :) Oot muuten tosi kaunis tossa kuvassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu täytyis muistaa se oma osuus usein kaikissa jutuissa! Ja kiitos tosi paljon :)

      Poista
  3. Onko sun nimi oikeasti paprika?

    VastaaPoista
  4. Mun kokemus on vähän erilainen. Kaveri sai lapsen ja itse koitin pitää yhteyttä tiheään, kysellä kuulumisia jne. No, huomasin ettei häntä kiinnostanut enää minun kuulumiseni saati seurani. Sovittiin että nähdään ja hän ilmoitti aina myöhään illalla että "ups unohdin kokonaan". Aina halusin kovasti nähdä hänen poikaansa ja tarjouduin vahtimaan jne. Kyllä se monesti joo menee niin että se perheellinen laittaa sen ystävyyden/kaveruuden syrjään. Kai se silti paremmalta tuntuu ajatella että vika on aina siinä perheettömässä, vaikka omaatuntoa kolkuttaisikin? Nyt olen itse raskaana ja tämä kaveri on lisännyt sattuneesta syystä yhteydenpitoa. Ei vaan oikein inspaa monien oharien jälkeen. Jos en silloin kelvannut niin miksi nytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikun eikös siun kokemus ole nyt aika samanlainen? Paitsi siitä toisesta näkökulmasta? :) Tai sitten oon antanut ihan väärän käsityksen. Mutta ajattelin siis asian niin, että mie olen ehkä vähän just ollut niinkuin tuo sinun kaverisi. Aika tylyä kuulla nyt tuosta näkökulmasta asia. Jos yhtään lohduttaa, niin pystyn vähän samaistumaan tuohon kaveriisi, itse ainakin olin vauvavuotena ihan superväsynyt, niin että asiat oikeasti vain unohtuivat. Vaikka viesteihin vastaaminen: Sain viestin, luin, olin vastaamassa ja oho vauva tarvitsee johonkin ja koko viesti unohtui. Kunnes muistui mieleen parin PÄIVÄN päästä. Ja näin voi olla edelleen. Vähän pöhköä, mutta minkäs teet. Ja ehkä ystäväsi kokee, että pystyy olemaan siule nyt avuksi, kun on kokenut raskauden itsekin? :) Ymmärrän toki myös sinun tuntemukset, ajattelisin varmasti ihan samoin, jos olisin siun tilanteessa. Toivottavasti saatte vielä välinne kuntoon, ystävät on tärkeitä :) Tai että ystäväsi ymmärtäisi miltä toi siusta TUNTUU ja on tuntunut. Ja huh, toivottavasti miun ystävistä ei tunnu tuolta!

      Poista
    2. Ah ja siis tarkoitin, että tunnun itse aika tylyltä :D Oli siis kiva saada tämmöinen kommentti myös tästä näkökulmasta :)

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!