31.5.2015

Kolme syytä miksi kuntokuurit tyssää

Usein näkee kuntokuurien alkuja, jotka sitten tyssäävät ennen kuin alkavatkaan, ikävä kyllä. Itselläni on ollut myös monta sellaista. Juuri ennen kuin tulin raskaaksi oli yksi ja toinen ehti olla Aislan syntymän jälkeen, ennen kuin sain liikunnan ihan osaksi arkielämää. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta ainakin kovasti tuntuu, että tämä kuuri on tullut jäädäkseen.

Yksi asia, jonka minä yhdistän niihin kuntokuureihin, on se, että odotetaan tuloksia heti. Samantien pitäisi olla tavoitteessaan, eikä anneta aikaa. Lajiksi valitaan sellainen, joka tuottaa tuloksia mahdollisimman pian, ei sellainen joka on miellyttävää. Kaikki ei vain tapahdu sormia napsauttamalla. Näen, että sitä pysyvämpi muutos tulee olemaan, mitä kauemmin sen saavuttamiseen on mennyt. Eihän kukaan halua heittää hukkaan sitä kovaa työtä, joka on jo tehty.


Toinen tekijä jonka yhdistän näihin, itsekin kokemiini tyssäyksiin, on kuntosali. Niin kiva harrastus kun kuntosali onkin, niin se ei (luojan kiitos) ole ainut aikuisen ihmisen liikunnanmuoto. Liikuntaa voi harrastaa muissakin paikoissa ja muilla tavoilla. Itse olen löytänyt kuntosalin ilon vasta muun liikunnan kautta. Aiemmassa elämässäni olen yrittänyt olla aina aktiivinen kuntosalikävijä (kun kaikki muutkin käy), mutta jäsenyys on todellisuudessa ollut aika hukkaan heitettyä, koska pelkkä punttien nostaminen ei ole motivoinut tarpeeksi. Eikä se motivoi vieläkään. En saa mitään tyydytystä siitä, että pystyn nostamaan enemmän painoja. Jotkut saa, mutta kaikki ei. Saan hyvän fiiliksen siitä, kun pystyn tekemään akrobatiatunnilla jonkun uuden tempun. Yleensä uusiin temppuihin tarvitsee koordinaatiokyvyn lisäksi sitä lihasta. Sen takia minä käyn salilla. 

Sitten se viimeinen, eli kolmas tekijä on minun näkökulmastani se tärkein. Eli syöminen. Senkin pitää olla kivaa, eikä nälissään saa olla. Niin klisee kuin se onkin, niin opettelisin ensimmäisenä juomaan vettä, toisena syömään tasasin väliajoin. Sitten miettisin tietysti ruoan sisältöä. Painottaisin kasviksia ja proteiinia. Kuitenkin niin, että saa syödä sitä mistä itse tykkää. Mikä on oma lemppari kasvis tai proteiinin lähde. Ei kaikkien tarvitse syödä kanaa ja kukkakaalia. Siitä vaan kokkailemaan sitä mikä maistuu. Herkutellakin saa, kunhan ei tee sitä joka päivä (tai miksei, jos osaa syödä yhden suklaapalan päivässä, itse vedän puoli levyä suklaata). Raakaherkkuihin suosittelen myös tutustumaan.


Tässä tämän aloittelijan vinkit motivaation löytämiseen ja oikeanlaiseen liikuntaan/syömiseen. Voi olla, että luettelen itsestäänselvyyksiä, mutta pienen itsetutkiskelun jälkeen olen tällaisia asioita hoksannut (ja parhaimman elämänohjeeni myötä uskallan tämän kirjoittaa, hehe). Toivon, että näistä voisi olla apua jollekin, joka painiskelee samanlaisten asioiden kanssa, kuin minä vielä hetki sitten. Olen suunnitellut myös jotain videopostausta kotijumpasta. Olisiko sellainen kiva?

Onko nämä tuttuja ajatuksia muillekin kuin minulle? Mitkä on sinun parhaat vinkkisi liikuntaan ja ruokailuun?

29.5.2015

Toukokuun lempparituotteet!

Olen lukenut useista blogeista tämmöisiä koosteita kuukauden hittituotteista tai niistä mitkä on ollut siinä kuussa eniten käytössä. Koen oman blogini sellaiseksi paikaksi, jossa en halua mainostaa asioita, joista en oikeasti tykkää ja en ikinä lähtisi vaikkapa yhteistyöhön johonkin tuotteeseen josta en pitäisi. Tai kertoisi pitäväni jostain, vaikka en pidäkään. 

Kuitenkin, minäkin käytän eri tuotteita, ihan joka päivä. Uskokaa pois. Ehkä jopa vähän erilaisempia juttuja välillä, kuin jotkut toiset. Sitten taas tulee käytettyä varmasti myös sellaisia tosi muodikkaitakin juttuja (joo hahahaa). Haluaisinkin jakaa teille myös tuotteita joita käytän, jos sieltä löytyisi myös muille jotain hyödyllisiä uutukaisia. Ajattelin jatkossa kuukauden päätteeksi aina jakaa 1-10 tuotetta, jotka olen todennut käytössä korvaamattomiksi. Suurin osa tuotteista on siis ihan itse minun ostamiani ja mainitsen kyllä erikseen, jos olen saanut jotakin blogin kautta. Enkä muuten hyödy linkkien klikkailuista mitenkään. Aloitetaan!

Löytyy vaikkapa täältä!
Munken's Bisalva eli mehiläisvoidepuikko. Ah, en muuta huuliini enää käytäkään. Aluksi tämän tuntuma on tosi paksu, mutta kun se hiukan pehmenee taskun lämmössä tai huulilla, niin se hoitaa huulia paremmin kuin mikään muu voide. Tämän olen ostanut Sokokselta, mutta näitä myydään varmasti myös muualla ja isommissa purkeissakin. Atoopikkona tykkään myös siitä, että tätä voi hyvillä mielin laittaa myös muualle kuin huuliin. On tosi kätevää kun on mukana aina joku mitä laittaa hiukan naaman kuivaan kohtaan, hehe. Suosittelen todella lämpimästi!

Nämä on näitä!
Superdieetin päätyttyä olen halunnut testata jotain muuta tapaa pudottaa painoa. Kokeilin aiemmin blogin kautta saamaani pirtelöä ateriankorvikkeena. Totesin tällaisen aterioiden korvaamisen olevan minulle sopiva vaihtoehto, sillä sitten toisella ruoalla ei tarvitse niin paljoa miettiä kuinka paljon syö (toisin sanoen en jaksaisi punnita ruokiani). Näihin Nutrilett-patukoihin päädyin aluksi ihan sattumalta, kun ostin kaupasta toisen makuisia ja totesin ne hyväksi. Sitten nämä tuli Tokmannilla vastaan sairaan hyvässä alessa, niin päädyin ostamaan näitä "muutaman" kaappiin. Näillä sitten mennään tovi. Nam!

Tämä on tätä!
Meidän kahvinkeittimen pannu hajosi pari viikkoa sitten ja tällaisen addiktin oli tietenkin sumppinsa saatava, joten pikakahviostoksille ensihätään. Pannun ostoa varten täytyi lähteä Tampereen keskustaan, niin ei heti jaksanut. Meillä on joskus kiireisellä (ja laiskalla) kotiäidillä ollut aiemmin Clipperin vastaavaa, joka on hyvää, mutta superkallista. Sanoisin, että tämä Rainbown luomuversio ajaa asiansa ihan samoin tavoin ja on melkein parempaa kuin juomamme suodatinkahvi. Namnam!

Kyseessä on tämä tuote.
Okei, vaikka tykkäänkin tukea lunnonkosmetiikkaa, niin tätä ei ole vielä niillä ylitetty. Maybellinen Lash Sensational Mascaran olen saanut jo tammikuisesta Kaksplussan tapaamisesta. Mikään ripsiväri ei ole tehnyt aiemmin tynkäripsiäni näin pitkiksi. Eikä tämä varise kesken päivää poskipäille kestävyytensä ansiosta, vaan ripset pysyvät samannäköisenä koko päivän. Todellakin iso suositus tälle. Lähtee lämpimällä vedellä, mutta sateessa pysyy silmillä. Tykkään!

Apua, en löytänyt tätä enää lainkaan mistään netistä! Suosittelen kuitenkin tutustumaan muihin Frantsilan ihaniin tuotteisiin, jos ei ole muuten tuttu yritys.
Frantsilan Ruusukukkaisvesi. Oivoi, tämän olen saanut joulupukilta ja tämä on I H A N A. Pientä luxusta tämänkin kotiäidin elämään, kun hieman suihkii tätä ja tulee niin ylellinen olo. Ihaninta on tietenkin, kun kaapista löytyy tämmöisiä luonnontuotteita, niin ei tarvitse pelätä, jos taaperon pienet kädet löytävät nämä. Tätä on suihkittu kyllä neidinkin kämmenselkiin ja tyttö tykkää kun kukka tuoksuu. Hih.

Kyseessä on tämä tuote.
Viimeisimpänä suosikkina on ollut tämä kuivashampoo. Se on saatu myöskin Kaksplussan blogipäivästä. Aiemmin olen käyttänyt hajustamatonta kuivashampoota silloin tällöin (tai ruisjauhoja, nekin toimii) hajusteiden pelossa. Yleensä kaikki hajusteet haisee omaan nenääni niin kauheilta, mutta tämä on kyllä raikas, eikä pää ala särkemään. Marjainen, kuten saattaa paketin ulkonäöstä päätellä. Kyllähän sitä on paljon puhtaampi olo, kun tuoksuukin hyvälle, hihi. 

Tällaisia tuotteita tällä kertaa. Yritän kesäkuussakin painaa sitten mieleeni, että mitäs tuotteita tulee käytettyä! En aio rajata näitä nyt sitten mitenkään, eli voi tulla ensi kerralla sitten taas ihan mitä tahansa. Hehe. Mitäs tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta postauksesta? Tuntuuko kauhealta mainostamiselta? Minusta ei ainakaan tuntunut siltä, kun kirjoitin, sillä voisin suositella näitä tuotteita myös ystävilleni.

Oliko joukossa omiakin suosikkeja tai olisiko vinkata jotain vastaavia?

27.5.2015

Positiivista ajattelua ensi syksystä

Olen valitellut ensi syksyä ja uutta arkea jo monesti. Kuinka ahdistaa ja sitä rataa. Uskon kuitenkin vahvasti, että oma suhtautumisemme vaikuttaa kovasti siihen miltä asiat tuntuvat. Pitää yrittää löytää ne hyvät puolet asioista, niin johan helpottaa. Jos sekin on liian vaikeaa, niin usein tapahtumista löytää edes jotain opettavaista. Nyt ajattelinkin oman hyvinvointini vuoksi listata niitä hyvä puolia uuden arjen aloittamisessa (ja ehkä muidenkin tuskailujen helpottamiseksi). Eli mitä kaikkea hyvää ensi syksy tuokaan tullessaan.

  • Aisla pääsee perhepäivähoitajalle pieneen ryhmään. Se on varmasti meille kaikista paras vaihtoehto hoidon opetteluun. Aisla pääsee harjoittelemaan sosiaalista leikkiä kavereiden kanssa ja luottamaan perheen ulkopuolisiin aikuisiin. Ryhmän lapset näyttivät pitävän hoitajasta, joten olen luottavaisin mielin sen suhteen.
  • Hoidosta löytyy varmasti myös paljon sellaisia asioita, jotka on helpompi oppia toisten lasten esimerkin kautta. Sellaisia joiden opettaminen olisi kotosalla paljon hankalempaa. Lisäksi hoidossa on varmasti paljon enemmän virikkeitä ja tekemistä kuin mitä minä tarjoan kotona.
  • Yhteisestä ajasta oppii nauttimaan aivan eri tavalla, kun se on hiukan vaikeammin saatavilla. Ihan koko perheen yhteinen aika siis. Toki myös minun aikani Aislan kanssa, mutta sitä tulee päivittäin kuitenkin vielä olemaan.
  • Palaan kuitenkin vain kouluun. Siellä osataan varmasti olla paljon joustavampia kuin vaikkapa joissain työpaikoissa. Koulussa on myös hyvät lomat (paitsi kesälle on _pakko_ saada töitä). Niin ja ennen kaikkea tiedän minne olen menossa. Tilanne ei ole minulle täysin uusi.
  • Tapaan päivittäin muita aikuisia ihmisiä ja saan varmana myös uusia ystäviä. Kotona oleminen on toisinaan ollut myös hieman yksinäistä. Aislan kummitäti on myös samalla luokallani kanssani, joten on ihanaa päästä tapaamaan taas häntäkin useammin.
  • Päästään Aislan kanssa molemmat syömään muiden laittamaa ruokaa. Ruoanlaittoon ei tarvitse enää käyttää niin paljoa aikaa (ja rahaa) ja joku muu pesee astiat. Uskon tämän vaikuttavan paljonkin kauppakassin sisältöön.
  • Opintojen takia minun on pakko ostaa bussilippu. Sitä voi hyödyntää myös vapaa-ajalla, nyt en ole raaskinut ladata sitä ollenkaan, joten ollaan aina matkustettu rattaiden kanssa. Syksyllä voidaan mennä vaikka pyörällä bussipysäkille.
  • Saan opiskelijakortin, jolla saa etuuksia monista paikoista. Jee.
  • Pääsen oppimaan uusia asioita. Tähänkin täytyy vain motivoitua oikein. On hienoa päästä vaihtamaan mielipiteitä kanssaopiskelijoiden kanssa ja oppia sitä kautta. Niin ja lopulta saan sen ammatin, toivottavasti.
  • Kouluterveydenhoito. Aion niin ottaa hyödyn tästä irti, kun kerran ilmaiseksi pääsee.
  • Toni jatkaa edelleen vuorotyötään. Se voi olla huono tai hyvä juttu, riippuu miten asiaan suhtautuu. Koko perheen aikaa se varmasti verottaa, mutta sitten taas Aisla ja isi saa varmasti keskenäistä aikaa enemmän vaikkapa arjen vapaapäivinä. Näin ollen Aislankaan hoitopäivät ei varmasti ole niitä kaikista pisimpiä.
  • Näitä positiivisa puolia tulee varmasti lisää, kunhan totumme uusiin rytmeihin. Luultavasti se on vain se muutos joka kauhistuttaa ja paisuttelen asiaa. Arki tuntuu varmasti ihan hyvältä myös toisenlaisena.

Tällaisia asioita olen ajatellut ja se on rauhoittanut paljon mieltäni tulevasta. Nyt aion täysin rinnoin nauttia kesästä ja samalla hiljalleen valmistautua tulevaan. Pienet valmistautumiseni tarkoittavat vaikkapa tarvittavien tavaroiden ostelua ja vaatteiden nimikointia. Itselleni saan ostaa söpöjä vihkoja ja muistiinpanovälineitä.

Oma vinkkini muille tuskailijoille (missä asiassa tahansa) onkin, että yrittäkää nähdä asiat toisesta näkökulmasta, vaikka se välillä vaatii ihan keskittymistä. Itsekin aina kallistun synkistelyyn aluksi, ikävä kyllä. Ihanaa kesänalkua!

26.5.2015

Terveellinen banaani-suklaa milkshake

Kesä tulee ja jäätelön himo kasvaa, ainakin allekirjoittaneella. Tekee koko aika mieli jotain kylmää ja suussa sulavaa makeaa. En kuitenkaan haluaisi ihan päivittäin alkaa syömään sokeria, joten olen etsinyt hyviä vaihtoehtoja jäätelölle. Sellaiset itsetehdyt mehujäät ei ihan minuun uppoa, maistuvat lähinnä suurelta huijaukselta. Siis kyllähän mielelläni niitäkin popsin, mutta ei ne makean himoani vie.

Instagramia selatessani pölähti kasvoilleni tämä hiukan terveellisempi vaihtoehto perinteiselle kesäjäätelölle. Kokeiluunhan se heti lähti ja hyvä niin. Olen nimittäin koukussa. Koko ajan vain tahtoisin lisää (ja tässä välissä taidan kipittää yhden banaanin pakastimeen). Aivan huippu keksintö! Tätä tulee kulumaan meidän kesässä ihan hulluna!


Näistä kuvista ei nyt ihan ehkä justiinsa saa irti sitä, kuinka hyvää tuo juoma on, joten suosittelen kokeilemaan itse. Banaani-suklaa milkshake valmistuu seuraavalla tavalla.

Tarvitset:

Banaani
Raakakaakaojauhe 
Maitoa (myös vaikka kaura- tai mantelimaito on varmasti mainiota)

1. Kuori, pilko ja pakasta banaani. Itse olen antanut olla ihan yön yli, mutta myös muutama tunti riittää.

2. Laita banaani ja maito blenderiin. Lisää raakakaakaojauhetta mieluinen määrä ja sekoita. Maista. Lisää vielä raakakaakaojauhetta (todennäköisesti haluat tehdä niin kumminkin).

3. Valmis. NAUTI.

Olen kuullut myös vihiä, että kun maitoa laittaisi hiukan vähemmän niin saisi aikaan melko maukkaan pehmiksen. Oi nam. Olenkin jo hieman kaavaillut muita reseptejä tällä samalla idealla. Jospa tuonne joukkoon ujuttaisi vaikka hiukan kahvia.... OOOOOO!

Onko muut kokeilleet tehdä banaanista jäätelöä tai milkshakea? Hyviä ohjeita otetaan vastaan!

24.5.2015

ExtremeRunin blogimirkut

Olen aika skeptinen tyyppi. Tai sillä tavalla, että olen ehtinyt arvostella jo monen asian ennen kuin olen kuunnellut edes mistä on kyse. Kovaan ääneen mieluiten, tietysti. Kuten vaikkapa tämmöiset "hassuttelu" juoksuhommat. Tiedättehän, jengi pukeutuu pelleiksi, juoksee radan ja kokee olevansa sankareita sen jälkeen? Sitten ne lähtee loppubileisiin kuunteleen jotain paskamusaa ja vetää perseet. Seuraavana vuonna uudestaan. Tämä oli siis aikaisempi mielikuvani.

Osa kuvista on Tiian ottamia!

Sitten Krista kyseli, että kuka haluaisi lähteä ExtremeRun-tiimiin Vantaalle mukaan juoksemaan. Omaksi yllätyksekseni itselläni oli käsi pystyssä että minäminäminä(!!). En oikein ymmärrä itsekään kuinka ja miksi tämä tapahtui, mutta sitten yhtäkkiä vain olinkin kilpailemassa numerolla 2822. No en siis oikeasti kilpailemassa, muuta kuin itseäni vastaan, että pääsenkö maaliin lainkaan. Juoksimme hupisarjan 8km matkan. Löysin ajankin tälle suoritukselleni, mutta en pidä sitä kovinkaan luotettavana, sillä joillakin esteillä sai jonottaa hyvinkin pitkään.

Kokemus oli opettavainen: Pidä suusi kiinni jos et tiedä mistä puhut. ExtremeRunissa oli hullun hauskaa. Etukäteen jo katselin netistä, että tuohon esteeseen en mene, enkä tuohonkaan, enkä varsinkaan tuohon. Annan kanssa käytiin kuitenkin kaikki, niin paljon innostuin paikan päällä. Enkä edes kontannut maaliin, kuten olin ennakoinut. Hehe. Tosin semmoisissa isoissa portaissa tulin polvi edellä alas, kun jätin jalkani jumiin ylemmälle askelmalle, niin nyt sitä koristaa kaunis laastari. Saatan olla hiukan kömpelö.


Esteet oli tällaiselle aloittelijalle oikein mainioita, mutta koska nälkä kasvaa syödessä, niin nyt olenkin kehitellyt päässäni unelmarataani. Mikä olisi itselle kaikista hurjinta. Tässä radassa etukäteen olin pelännyt eniten sellaisia 6m pitkiä putkia, joiden läpi ryömittiin. Ne kuulosti ahdistavilta, mutta todellisuudessa ei ne kuitenkaan olleet, vaikka edessä ja takana kulki jengiä. Paikan päällä mikään este ei tuntunut liian ahdistavalta tai pelottavalta, sen kuin meni vaan. Olisi ne voinut myös kiertääkin. Ihan vaan jos joku empii menemistä esteiden vuoksi.

Suurin este oli lopulta pukeutumistilat, joita ei joko löydetty väenpaljoudesta tai sitten niitä ei ollut. Suihkuissa onneksi oli lämmintä vettä tarjolla, sillä olin pelännyt muuta. Oli kyllä ihana tunne vetäistä tuon radan ja sen jälkeisen palelun jälkeen villasukat jalkaan, laittaa auton lämppäri täysille ja ajella kaikessa rauhassa takaisin Aislan luo Tonin vanhemmille.


Kiitos erityisesti Kristalle tämän järkkäämisestä ja muulle tiimille läsnäolosta! Krista, Anna, Tiia ja Camilla, oli ihan HUIPPUA! <3 Kiitos yhteistyöstä myös ExtremeRunille, joka tarjosi meidän juoksut tällä kertaa. Lisää kuvia voi katsella #blogimirkut tägin alta Instassa!

Oliko muita juoksemassa? Oletteko käyneet aiemmin? Houkuttelisiko? Oletko menossa vielä? Entäpä johonkin muuhun vastaavaan?

21.5.2015

Mikä minusta tulee isona... Eikun.. Ensi syksynä?

En jotenkin ole nyt saanut yhtään kiinni tästä kirjoittelusta. Hiljaiseksi minut on vetänyt jännitys. Olen koko ajan sellaisessa pienessä jännitystilassa (meinasin kirjoittaa kännitys, haha), kun ajattelenkin ensi syksyä. Kaikkea hektisyyttä. Maanantaina meidän piti käydä siellä pph:lla tutustumassa, mutta hän tulikin kipeäksi. Käytiin siis vasta eilen.

Oikein mukava ihminen oli hän. Kasvisruokailu oli hälle ihan ok, ilman sen suurempia kyseenalaistamisia, mikä lohdutti edes hiukan tätä äitiä, joka joutuu jättämään lapsensa hoitoon. Ulkoilevat kuulemma paljon ja ymmärsin, että Aisla olisi syksyllä ryhmän nuorin. Se sopii minulle.

Ajattelin jotenkin, että kun käy siellä kyläilemässä, niin jännitys hiukan helpottaa. Eipä oikeastaan. Alle 3kk kuluttua uusi elämänjakso alkaa. Viikon kuluttua minun pitäisi mennä juttelemaan koulumme OPOn kanssa opinnoistani. Huoh. Olen lähinnä selaillut kauhuissani työvoimatoimiston nettisivuja ja toivonut, että sieltä pompsahtaisi eteeni jokin toinen ratkaisu.


Suoraan sanottuna kouluun palaaminen ei nappaa nyt yhtään. Ensimmäisestä opiskeluvuodesta ei nimittäin jäänyt mikään hyvä maku suuhun. Raskaus ja äitiys on muuttanut minua paljon, en tiedä yhtään mitä elämältäni tahdon. Noin niinkuin urautumisen suhteen. Sosiaaliala on se missä olen luontaisesti hyvä. Sekin on niin laaja. Haluanko työskennellä lasten, aikuisten vaiko kenties vanhusten kanssa? Missä? Nämä on valintoja jotka minun pitäisi tietää viikon päästä siellä OPOn luona. Nyt juuri olen aika eksyksissä.

Sen ainakin tiedän, että en missään tapauksessa halua työllistyä vuorotyöhön tulevaisuudessa. Aisla kasvaa, enkä halua, että hän joutuu ala-aste ikäisenä olemaan pitkiä iltapäiviä yksin kotona. Vuorohoitokaan ei kuulosta kivalta vaihtoehdolta meille. Toni tekee jo vuorotyötä. Se riittää. Tämän varjolla olen alkanut pohtimaan lastentarhan opettajan pätevyyden hankkimista, joka ei aiemmin ollut käväissyt mielessänikään. Olen kyllä ollut harjoittelemassa päiväkodissa, eikä se ollut kamalaa. En kuitenkaan tuntenut mitään suurta paloakaan sitä kohtaan, mutta tuntisinko nyt äitinä enemmän?


Ennen pystyin valinnoillani ajattelemaan vain itseäni. Ei tarvinnut miettiä kuin lähitulevaisuuteen. Ei pohtia palkan määrää tai työtunteja. Nyt valintani vaikuttavat koko perheeseen. Siinä syy, miksi palaan koulun penkkiin. Korkeakoulun käyneenä työllistyn todennäköisemmin vakituisesti (ja paremmalla palkalla) jossain elämänvaiheessa, kuin että nyt jättäisin koulun kesken ja hakisin töitä tällä voimassa olevalla tutkinnollani (nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja).

Tällaista pientä kevyttä pohdintaa päässäni raksuttaa kauhistuttavan usein ja paljon. Toivottavasti ette pitkästy, kun aina vain valitan syksystä. Yritän parhaani mukaan koittaa nauttia myös näistä parista viimeisestä kuukaudesta kotiäitinä. Mieluiten rannalla, kiitos!

18.5.2015

Päivän asu / Bileet


Tässä vaatetuksessa olin lauantaina rentoutumassa ystävien kera. Halusin pukea jotakin rentoa, helppoa, mutta edes hiukan mietittyä. Yleensä kun otan vain sen vaatteen joka käteen osuu. En tälläkään kertaa mitenkään liikaa yrittänyt, kuten hameen rypyistä ja sukkahousujen rei'istä voi päätellä. Tämä oli myös poikkeuksellisen hintava asu.

Kengät olen kuitenkin saanut äidiltäni aivan tovi sitten ilmaiseksi. Ihanat El Naturalistat nämä. Sukkahousut olen ostanut Indiskasta, sinne Indiedaysin blogitapahtumaan, ennen joulua ja ne onkin olleet useasti sen jälkeen päällä. Niin usein, että reikiä löytyy jo, heheh. Niiden hinta oli 15€. Hame ja säärystimet ovat myös äitini kätköistä aikoinaan (muistaakseni). Toppi kirpparilta parilla eurolla. Huivin alkuperästä ei mitään tietoa, mutta olen itse värjännyt sen. Aiemmin oli kai valkoinen. Luulisin, että tämäkin aluperin äitini. Paidan ostin juuri kirpputorilta, kun käytiin Even kanssa shoppailemassa. Vähän arkailin, että onko se liian värikäs itselle, mutta otin sen kuitenkin ja onneksi otin. Tykkään tosi paljon! Hintaa sillä oli 3€. Sitten vielä aurinkolasit, jotka olivat olennainen osa asuani, ovat Tigerista ostettu 5€ hintaan. Päivän asun hinnaksi tuli tällä kertaa ~25€.

Tykkäsin tästä asusta kyllä superkovasti ja luulenpa, että ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun tämä nähdään päälläni!

Mitäs te tykkäätte? Eikös olekin ihana tuo paita?

15.5.2015

Iik huomenna on bailut

Kiitos ihan superpaljon edellisen postauksen kommentoinnista. Olin jostain kummasta syystä pelännyt, että palaute olisi negatiivinen. Tai että kuka hölmö tahtoo varta vasten vaihtaa nimensä johonkin näin omaperäiseen. Olen otettu kaikista ihanista kommenteista! Nyt kuitenkin viikonlopun suunnitelmia.

Ennen Aislan syntymää en olisi ollut moksiskaan kavereiden kanssa vietetystä (alkoholin täytteisestä) illasta. Nyt se pistää jännittämään. Johtunee siitä, että ennen näin tiettyjä ystäviäni harvemmin selvinpäin kuin humalassa. Nyt on vähän toisinpäin. Olemme nimittäin lähdössä huomenna viettämään iltaa perheellisten ystäviemme kanssa. Sellaisten, jotka olen tavannut vasta Aislan syntymän jälkeen. Eipä olla juuri tavattu ilman lapsia. Jänskättää. 

Viimeksi koen myös kuuluneeni johonkin kaveriporukkaan hetken vuonna 2009, joten jännittävä tilanne tämä on senkin puolesta. Kun on löytänyt noin suuren joukon (öö ei meitä ole oikeasti kuin muutama) samanhenkisiä ihmisiä. En uskonut, että aikuisiällä niin enää kävisi. Sellaisia ihmisiä joiden seurassa on helppo olla. Niin, ja vielä pariskuntana. Tonikin on tulossa siis mukaan iltaa viettämään. Aisla menee mummulle yökyläilemään.

Yökyläilyn suhteen osaan onneksi olla jo rennoin mielin, koska tiedän, että perheeni pärjää mainiosti Aislan kanssa. Vielä kun on neidin suurin idoli, eli täti, paikalla. Täti on siis minun pian 12-vuotias siskoni. Hän jaksaa aina leikkiä Aislan kanssa ihan eri tavalla kuin aikuiset, mutta on silti niin vastuullinen, että osaa myös huolehtia tytöstä samalla.

Päivällä olen menossa myös eräälle työhön liittyvälle kurssille, mikä on myös hiukan jännittävää, koska saas nähdä kuinka siellä pärjään. Parhaani yritän kyllä, hih. Mutta kaiken kaikkiaan kivaa, kun on puuhaa viikonloppuna, sillä maanantaina mennään tutustumaan sinne pph:n luo. Miettisin sitä vain ja ahdistuisin, jos ei olisi tekemistä. 

Sunnuntaina iltapäivästä olisi tarkoitus suunnata nokkamme koko perheen voimin Kadulla! -tapahtumaan, joka vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Ei sovi olla siis kovinkaan krapulainen lauantain jäljiltä, sillä tapahtumaan on näemmä osallistumassa 30 kaveria Facebookissa. Oho!

Toisia innostuttaa enemmän kuin toisia.. Heheh!
Kivaa viikonloppua teillekin! Palailen blogin pariin varmaankin sitten vasta alkuviikosta. Onko joku muut tulossa Kadulla! -tapahtumaan?

13.5.2015

"Vau onko sun nimi oikeesti Paprika?"

Yleensä ensimmäinen asia, jonka kuulen, kun esittelen itseni. Kysymykset jatkuvat yleensä näin: Onko sulla sisaruksia? Mitkä niiden nimet on? Mistä sun vanhemmat on keksinyt sun nimen? Ootko vaihtanut nimesi?

Niin. Viimeinen osui oikeaan. Olen. Sinä vuonna kun täytin 18 vuotta. Sitä ennen minua oltiin kuitenkin jo tovi kutsuttu Paprikaksi. Riippuen tosin hiukan seurasta, koska pisimpään olleet ystäväni olivat jääräpäisiä. Tottuivat hekin lopulta, vaikka osa kutsuukin varmaan edelleen sukunimellä. Se kun pysyi samana.



En jaksaisi aina kertoa nimenvaihdostarinaani, niin kerron sen nyt, vaikka aika paljon jännittääkin. En ollut koskaan aiemmin ajatellut kertoa tätä tarinaa blogissa. En ole erityisen ylpeä siitä, että olen nimeni vaihtanut. Olisi kivempaa sanoa, että äitini nimesi minut näin. Alkuperäinen nimeni (jota en muuten aio kertoa teille, haha) tuntui aina vähän väärältä. Tai muistan, että lapsena jo joskus kysyin, että enkö voisi olla jonkun muun niminen. Muistan äitini joskus kertoneen, että he olivat isäni kanssa harkinneet minulle yhtenä nimenä Oonaa ja siitä päivästä lähtien haaveilin salaa Oona-nimestä. 

No pysyttelin suht tyytyväisenä ja tunnistin minulle kastetun nimen aina ala-asteen viimeisimpiin luokkiin asti. Silloin syntyi pikkusiskoni, jolle äitini mietti nimeä Paprika, mutta käsittääkseni ei siskoni isä lämmennyt ajatukselle. Enkä tiedä lämpesikö se äitinikään lopulta, mutta minä lämpesin. En kuitenkaan tietystikään saanut ketään kutsumaan minua sillä nimellä.

Yläasteen kuljin siis edelleen entisellä nimelläni, mutta Paprika oli jäänyt mieleeni ja mietin nimenvaihtoa jo silloin. Ammattiopistoon mennessäni ajatus edelleen oli mielessä, esittelin kuitenkin itseni edelleen vain sillä "vanhalla" nimellä, kun en tajunnut muutakaan. Jossain vaiheessa taisin yrittää sanoa kavereilleni, että tahtoisin olla Paprika. He eivät tainneet ottaa minua kovin tosissaan, mutta alkoivat kutsumaan minua sukunimelläni. Hah, ovelaa.

Täällä ei ole enää lunta eikä jäätä. Nää kuvat on vähän vanhoja, kun olen venyttänyt tämän postauksen julkaisua.
Keskeytettyäni opinnot Pieksämäellä ja oltuani puoli vuotta huitelemassa missä sattui, oli aika aloittaa jälleen opisto. Siellä nokkelana tyttönä esittelin itseni ensimmäisestä päivästä alkaen Paprikana ja päätin, että kun täytän 18, vaihdan nimeni. Toni ei esimerkiksi ole minua muulla nimellä tuntenutkaan. Äidilleni olisi käynyt nimen vaihtaminen jo alaikäisenä, mutta koska se oli paljon helpompaa täysi-ikäisenä, niin hoidin asian vasta silloin. Siihen ei ollut kuitenkaan enää pitkä aika tuolloin. 

18-vuotiaana en kuulunut enää kirkkoon, joten tulostin paperit maistraatin sivuilta ja postitin. Päätös taisi tulla kuukauden sisällä. Sitten olin Paprika. Tai en ihan. Vaihdoin nimittäin kaikki etunimeni. Paprika oli todella vaikea asetella ensimmäiseksi nimeksi, joten se on kolmas. Unohdin alleviivata sen, joten se ei edes oikeastaan ole virallinen kutsumanimeni, mutta käytän sitä silti. Kahta ensimmäistä en taida teille kertoa, koska tämän tarinan jälkeen saattaisitte tippua tuoliltanne lopullisesti, niin kova mielikuvitus minulla teinityttönä oli. Informatiivisena tietona myös, että ainakaan kuusi vuotta sitten nimenvaihto ei ensimmäisellä kerralla maksanut mitään (seuraavalla kerralla hintalappu taisi olla 91e?). Jos joku vaikka inspiroitui tästä vaihtamaan nimensä Vadelmaksi. Se on muuten ihana nimi. Olisin tahtonut sen tytölleni, mutta kaksi ruokalajia perheeseen on ehkä liikaa, jopa minulle.

Semmoinen tarina. Kyllä itselläkin välillä mielessä käy, että kuinka uniikki sitä on tahtonutkaan olla, mutta Paprika on nyt nimeni. Sen tunnistan ja se tuntuu omalta, toisin kuin aiempi nimeni. Oli nimi yleinen tai ei.

Onko muita nimenvaihtajia?

11.5.2015

Fiiliksiä ensi syksyn uudesta arjesta

Äitienpäivä sujui meillä mukavasti äitini luona kyläillessä, kun perheen isi painui iltavuoroon töihin. Aisla oli askarrellut minulle ihanan kortin isänsä kanssa. Sain myös hienosti taitellun origami-ruusun, hih. Ei kuitenkaan siitä enempää, en ottanut yhtään valokuvaa (no paitsi Instagramiin pari tietty) ja nautin vain päivästä. Tulin nyt puhumaan ensi syksystä, etten vain vaikuta liian positiiviselta, hehe.

Olen jo kuluttanut kaikki ystäväni ja sukulaiseni ihan loppuun kauhistelemalla ensi syksyä. Ahdistaa, tuntuu pahalle ja ihan niukasti kutkuttaa myös hyvällä tavalla. Nythän ollaan päästy jos sille asteelle, että meillä on selvillä, minne Aisla menee hoitoon. Ei olla käyty tutustumassa paikkaan, mutta tiedän sen olevan perhepäivähoitaja ja nimikin on selvillä. Ollaan me myös käyty katsomassa missä tämä kyseinen paikka kartalla on. Alkujärkytyksen jälkeen voisin sanoa, että paikka on ihan kivan matkan päässä kotoa. Vähän täytyy kävellä, mutta ei liikaa.


Olen innoissani siitä, että tyttö pääsikin pph:lle, koska lopulta aloin sitä toivoa, kun käytiin lähipäiväkodissa tutustumassa. Siellä ryhmäkoko olisi ollut todella iso. Olen myös ymmärtänyt, että ei edes tarvita sitä todistusta kasvisruokailusta perhepäivähoitajalla. Jännittävää, mutta hyvä. Pelkkä asiasta sopiminen riittää. Toivon, että tämä hoitaja on ihan avoin asian suhteen. Pian olen varmasti viisaampi, kun pääsen hänet tapaamaan.

No mutta. Elokuussa se alkaa. Uusi arki. Minä palaan koulunpenkkiin ja sekin jo kauhistuttaa. Uusi luokka, opinnot joista en muista mitään ja uusi koulukin. Meidän koulu on nimittäin muuttanut tämän kahden vuoden poissaolon aikana. Eniten tämä vaikuttaa siihen, että ei ole mitään järkeä mennä autolla kouluun, kun koululla ei ole ilmaisia parkkipaikkoja. Maksaa kuulemma parikymppiä kuukaudessa ja siltikään ei välttämättä saa paikkaa. Täytynee siis ostaa bussilippu. Ja termari. Olen nimittäin niin pahassa kahvikoukussa, että tekee kyllä meidän taloudelle tiukkaa jos rupean koulussa sitä hillitsemään, hehe.


Sinällään olen luottavaisin mielin syksyn suhteen, koska Aisla on reipastunut nyt niin kovasti. Sitten taas toisaalta siihen ei ole enää kuin kolme kuukautta. Voi hitto. Miten ehdin syksyllä enää mitään? Perhe? Blogi? Treenit? Ystävät? Yhtään ei tule helpottamaan tieto siitä, että Toni edelleen jatkaa sitä työtä kolmessa vuorossa ja mahdollisesti kuun ainoa töistä vapaa viikonloppu kuluu hänellä omassa koulussaan. Jossa on muuten tulossa myös harjoitteluita koululla, mikä tarkoittaa miinusta ajasta. Voi ei.

Olen ajatellut, että voisin tehdä ajankäytön takia periaatepäätöksen, että en tekisi koulutöitä kouluajan ulkopuolella. Tarkoitan tällä sitä, että sen ajan kun olen koulussa teen 100% panoksella koulutöitä. Ruokatauko on esimerkiksi yhden tunnin mittainen. Syön korkeintaan puoli tuntia, joten voin hyvin käyttää jäljelle jäävän ajan tehtäviin. Lisäksi puolen tunnin kahvitaukohan on minulle täysin turha, jos termarissa on kahvit mukana. Lukemiseen sekin aika on hyödyllinen. Samoin hyppytunnit ym. Uskon, että jos lukujärjestys on yhtään vastaava kuin ensimmäisenä kouluvuotena, niin tämä on täysin mahdollista. Noh, syksyllä se selviää.


Nyt keväällä, kun olen käynyt töissä kotona olemisen ohella silloin tällöin, olen huomannut kuinka yksi päivä ihmisvilinässä on uuvuttanut minut täysin. Kun ei ole tottunut. Se tuntuukin niin hurjalta, että palaan sormia napsauttamalla täysillä arkeen ja Aislallakin alkaa uusi tuntematon noin vain. Saadaan tyttö kyllä hieman aiemmin hoitoon totuttelemaan, luojan kiitos. Tulen olemaan varmaan todella todella väsynyt. Toivottavasti luokalta löytyy joitain samanhenkisiä tyyppejä. Sellaisia joilla on itselläänkin perhe, eikä torstai-iltojen bileet ole opiskelujen hienoin osuus. Voih. Onneksi Aislan kummitäti ainakin on luokallani, vaikka eri elämäntilanteissa ollaankin.

Tällaisia kauhistuneita ajatuksia päässäni vain vilisee. Täytyisi varmaan opetella elämään tässä hetkessä, vielä kun ehtii. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Voi minun pieni vauvani on kaikki päivät jonkun muun kanssa sitten. 

Onko muita joilla alkaa uusi arki syksyllä? Vertaistukea?

9.5.2015

Mitä äitiys minulle merkitsee?

Parasta mitä elämässäni on tapahtunut, on ollut äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla noin kauniin ja viisaan tyttären äiti. Ennen Aislan syntymää pystyin vain arvailemaan millaista vanhempana oleminen on. Enkä pysty kaikkea vieläkään sanoin kuvailemaan, mutta voin sanoa, että paras päätös elämässäni oli ryhtyä äidiksi.

En ole tiennyt näistä kaikista olemassa olevista tunteista ennen tuota juhannusta 2013, jolloin Aisla syntyi. En tiennyt, että elämässä voi kokea tällaista huolta ja pelkoa toisen puolesta, jota päivittäin koen. Siltikin, vaikka päässäni pyörii usein kauhukuvat siitä mitä voi sattua, on kaikki tämä sen arvoista. En ole edes tiennyt, että tällaista rakkautta on olemassa. On ollut toista ikävä jo silloin, kun toinen on nukkunut viereisessä huoneessa päiväunia.

Äitiys on tehnyt minusta vastuullisemman, lempeämmän ja tyynemmän. Äitiys on rauhoittanut sisäistä levottomuuttani sekä saanut minut haluamaan mitä kummallisempia asioita (kuten vaikkapa omistusasunto tai koulun loppuun käyminen). Haluan tarjota lapselleni vain kaikista parasta. Sitä, mikä on hänelle parhainta. Tietenkin näissä puitteissa joissa elämme. Kuten oma äitini on tarjonnut minulle.

Vanhempana oleminen on tuonut minulle myös seikkailuretken omaan lapsuuteeni. Jo raskausaikana mietin millaisen elämän haluaisin tarjota pikkuiselleni. Mitä ehdottomasti haluaisin tehdä kuten oma äitini (ja toisaalta taas mitä en). Olen löytänyt samankaltaisuuksia itsestäni oman äitini kanssa. Olen ymmärtänyt mistä jotkut toimintamallini johtuvat. Oivaltanut mitä äitini on mahtanut joissakin tilanteissa ajatella. Ymmärtänyt paremmin.

Olen päässyt tutustumaan muihin äiteihin, löytänyt niitä uusi ystäviä. Ymmärtänyt myös paljon muuta ystävyydestä. Esimerkiksi kuinka tärkeitä ne ystävät ovat tällaisessa hektisessä elämänvaiheessa. Nähnyt myös millaisia mummuja ja fammuja meidän lähipiiristä löytyy. Yllättynyt positiivisesti. 

Huomenna saan viettää jo toista äitienpäivääni äitinä (vaikka Toni muisti minua kyllä jo raskausaikana, ihana!). Haluan toivottaa myös ihanaa äitienpäivää kaikille äideille siellä ruutujen toisella puolella! Olen aika varma, että minunkin lukijoissa on aikas monta parasta äitiä! Nauttikaa!

8.5.2015

Isyys ei ole itsestäänselvyys

Kun minä olin vielä pienen pieni tyttö minun vanhempani erosivat. Vanhempani eivät olleet mitenkään kovin iäkkäitä saadessaan minut. En nyt tiedä liittyykö tieto tähän seuraavaan tietoon mitenkään, mutta ajattelin, että se saattaisi hiukan selittää miksi lapsuuteni oli sellainen kuin se oli.

Isäni lähti matkoilleen siis minun ollessani jo pieni ja vaikka olenkin tavannut isääni lapsena, niin ei minulla isän "mallia" ole lapsena ollut. Ainakaan samalla tapaa kuten joillakin ydinperheillä. Olen tavannut lapsena isääni muutamia kertoja vuodessa, kun hän on asunut ulkomailla. Olen lentänyt sinne tai sitten olemme lomailleet Suomessa. Isäni ei ole pahemmin tiennyt millaista minun arkeni on ollut. Nykyisin hän asuu Suomessa ja olemme paljon enemmän tekemisissä kuin aiemmin. Olen myös todella onnellinen ja ylpeä kaikista niistä elämääni rikastaneista kokemuksista, joita olen näillä reissuilla isäni kanssa saanut. Lapsuuteni miehenmalleja ovat kuitenkin olleet pienempien sisaruksieni isät ja muutkin kumppanit, joita äidilläni on vuosien varrella ollut. 

Tarkoitukseni ei ollut nyt ruveta puimaan omaa lapsuuttani sen kummemmin, vaan puhua isyydestä. Itselleni ei ole ollut selvää millainen on hyvä isä tai millainen isän kuuluisi olla, koska minun lähipiirissäni eivät nämä isyysteot ole olleet niitä kaikista tavanomaisimpia. Aislan saatuani en ole tiennyt mikä on tavanomainen isän rooli perheessä. (Tosin aika tavanomainen tuntuu olevan tämä minunkin kokemukseni.)

Olen ajatellut, että tahtoisin meidän molempien vanhempien olevan mahdollisimman tasavertaisia kasvattajia lapsen elämässä. Eihän se nyt ihan niin sitten onnistunutkaan, kun kaikki ajattelemani meni pieleen jo synnytyssairaalassa, kun ei ollut mahdollisuutta perhehuoneeseen. Isi häädettiin iltaisin kotiin nukkumaan. Aivan kökkö malli mielestäni. Ymmärrän toki sen, että sairaalassakin on omat resurssinsa, että paljonko siellä voidaan jengiä majoittaa. Kyllä silti edelleen tulee itku, kun ajattelen, kuinka haaveeni tasavertaisuudesta romuttui jo sillä hetkellä, kun lapsi ensimmäisen kerran hengähti. 

Kotiin päästyä sitä tasavertaisuutta ollaan tietysti sitten yritetty ylläpitää. Sanoisin, että meidän perheessä suhteellisen hyvin se toteutuukin. Siis siihen arkeen nähden mitä eletään, jossa minä olen lapsen kanssa kotona ja isi töissä. Syksyllähän tilanne sitten muuttuu, kun minäkin palaan takaisin sinne kouluun. No mutta, sitä vain olin ihan alun perin tulossa teille kertomaan, kuinka tasavertaisuus on meillä tapahtunut. Se on nimittäin tapahtunut vain ja ainoastaan Tonin ansiosta. Hän on parempi isä, kuin olisin ikinä osannut haaveillakaan. En tiedä millä sanoilla kehuisin parhaiten sitä kuinka hyvin tuo laiska sohvaperuna on ottanut vastuuta. Niin lapsesta, kodista ja taloudestakin. Tasa-arvoisena vanhempana ja isänä hän tekee myös kotitöitä lapsen hoidon ohessa. Siinä missä minäkin.

Raskaana ollessani pelkäsin kovasti, että sitten kun se lapsi sieltä tupsahtaa, niin tuohan lähtee kuin raketti toiselle puolelle maapalloa. Kyse ei siis suinkaan ollut siitä, että en olisi voinut luottaa, vaan omista kokemuksistani isyydestä. Onneksi ne on nyt osoitettu toisenlaisiksi ja Aislalla on läsnä oleva isä. Vaikka tosiaan, se ei ole itsestäänselvyys, että se isä jää siihen perhe-elämään. Olen onnellinen. Tästäkin.


Pyritäänkö teidän perheessä vanhempien väliseen tasavertaisuuteen? Kuinka se näkyy?

7.5.2015

"Pikaruokaa" / Kreikkalaistyyppinen uunimunakas




Oliko tässä blogissa joku postaussarjakin, hupsista. Elikkäs. Aloitin viime vuoden loppupuolella postaussarjan "pikaruokaa", jonka ideana oli kerätä kasaan nopeasti valmistuvia kasvisruokia. Niitä kun lapsiperheessä usein saattaa tarvita. Kaksi postausta olen näemmä tätä sarjaa ehtinyt tehdä, ne voi kurkata täältä.

Alunperin ideani oli listata ruokia, jotka valmistuu max. 20min. Tämä nyt ei ole varsinaisesti sellainen. Sanoisin työajaksi 10min, joten siinä mielessä otan tämän mukaan sarjaan. Ei ole paljoa hommaa tämän kanssa ja sujuu helposti lapsi kainalossakin. Niin ja jos jaksaa pilkkoa kasvikset joskus jo ennakkoon, niin työtähän on vieläkin vähemmän. Hahah.

KREIKKALAISTYYPPINEN UUNIMUNAKAS (pellillinen)

  • 12 munaa
  • 1,5dl maitoa
  • Paprikaa
  • Kirsikkatomaatteja
  • Sipulia
  • Fetajuustoa
  • Oliiveja
  • Pinaattia
  • Herne-maissi-paprikaa
  • Raejuustoa
  • Mausteita (itsellä oregano, basilika, pippurisekoitus, valkosipuli, suola)

1. Pilko kasvikset (ja fetajuusto, jos sinulla on sellainen leikattava malli, niinkuin meillä yleensä). Sijoittele ne leivinpaperille pellille tasaisesti. Jos pinaatti on pakkasesta, niin kannattaa myös sulattaa se mikrossa ja läiskiä sitten siihen samalle pellille. Muuten voisi laittaa kylmänäkin, mutta pinaattia ei saa kovin tasaisesti levitettyä. Tässä kohtaa kannattaa siis laittaa kaikki muutkin täytteet pellille. Eli oliivit, he-ma-pat ja mitä näitä nyt on. Kaikki muu paitsi raejuusto.


2. Sekoita munat, maito ja mausteet kulhossa. Kaada kasvisten päälle pellille.

3. Heittele raejuustoa vielä jonkinverran kaiken päälle. 

4. Paista uunissa. Meidän kiertoilmauunissa oli 175 asteessa n. 20min. Luulen, että sellaisessa ei-kiertoilmauunissa 200 astetta ja hitusen pidempään. Niin, että pinta alkaa jo hiukan ruskettua.

5. Syö vaikkapa salaatin kera. Nam nam. Vähän kuin pizzaa tai piirakkaa, mut ei sit kuitenkaan.

Ja tätähän voi soveltaa. Itse ajattelin seuraavaksi kokeilla savutofu, aurajuusto ja ananas. Voi olla aikas hyvä.

Onko muille uunimunakas tuttu ruoka? Millä te "täytätte" sen?

5.5.2015

Ryhmässä puhuminen ja jännitys

Eveliinan postaus sai itsenikin miettimään jännittämistä. Tai siis omaa jännittämistäni. Ulospäin saatan nimittäin vaikuttaa aika itsevarmalta tyypiltä (koska en ole punastelija kuten Eve), mutta koska olen oikeasti epävarma välillä, niin jännitän jo tämän kirjoittamista. Tai siis lähinnä sen kirjoittamista, mitä kuvittelen olevani jonkun mielestä. Vastaako se tätä tekstiä vai luulenko omiani. Jos kuvitelmani ovatkin väärät ja joku miettii että mitäs hitsiä. Aion kuitenkin yrittää.


Porukassa olen usein aika huumoriveikko (tosin aika huono semmoinen, haahaa), jos vain osuu sopivat ihmiset kohdalle. Toisaalta olen aika tarkkaileva aluksi, enkä sano kaikkea mitä ajattelen. Puhun kyllä paljon, että ihmiset eivät kyllä ehkä huomaa varautuneisuuttani tai sitä että tarkkailen yhtään mitään. No mutta siis. Omasta mielestäni saan ihmiset nauramaan halutessani. Tai ainakin joskus joku on nauranut minulle, hehe. Ihan minun kanssani siis. Luulen sen johtuvan siitä, että osaan nauraa itselleni ja vitsailla itsestäni. Siitä, että minulle saa nauraa. Ja pitääkin mielellään, jos vitsailen.

Kun on hyvä porukka kasassa, niin jännitykseni pysyy sellaisessa hyvässä pienessä kutkuttavassa tunteessa. Tunne suurenee lähinnä porukan ja tuntemattomien porukassa kasvaessa. Tutussa pienessä ympäristössä en jännitä kuin pikkuisen. Kyllä kai joku ainakin siellä tietää millaisesta jännittämisestä puhun.

Epävarmuuteni tuleekin sitten esille siinä esiintymisessä. Suun avaamisessa, ääneen sanomisessa. Kaikista kamalin tilanne, mitä tiedän, on sellainen epäspontaani missä kaikille annetaan vuorollaan puheenvuoro. Alan jännittämään. Jos vaikka pitäisi esitellä itsensä omalla vuorollaan. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Kaksplussan blogipäivä, jossa kukin vuorollamme kerrottiin nimemme, blogimme nimi ja mitä muuta nyt halusimmekaan. Odotin vuoroani suht vähän aikaan, mutta kerkesin odottaessa kasaamaan sellaiset paineet, että suustani tuli vain: "Mie oon Paprika ja miun blogi on Äitini on vihannes.....Eiku.." Mutta en jäädy sitten. Vaan alan nauramaan. Koska olihan se hauskaa. Hahaa. No näin sitten tilanne pelastettu.



En muista kuin yhden tilanteen elämässäni, jossa olen jäätynyt lopulta niin pahasti, että jonkun on pitänyt minut siitä pelastaa. Se oli ala-asteella kirjaesitelmä. En saanut sanaa suustani, enkä luettua mitä paperiin olin kirjoittanut. Olin jännittänyt esitelmää jo monta päivää. Niin, että muistiinpanoni oli ihan suttuinen, kun olin kirjoittanut sen niin monta kertaa uudestaan. Itketti vähän jo valmiiksi. Se taisi olla ensimmäinen esitelmä johon luotiin suuret paineet siitä, että ei saa olla kuin tukisanalista. Ei saa lukea suoraan paperista. Muistan vain kuinka seisoin siellä luokan edessä. Nolotti ja hirvitti. Muut supatti ja olin ihan varma, että ne nauroivat minulle. Seisoin vain hiljaa se paperi kädessä ja pidättelin kyyneleitä. Lopulta opettaja tuli lukemaan esitelmäni, koska ajatteli, että en saa selvää tekstistäni, joka oli niin suttuista. Annoin hänen luulla niin, vaikka oikeasti olisin minä saanut selvää. Jännitti ja ahdisti vain niin paljon. Tämän kokemuksen takia pystyn ymmärtämään, jos jotkut eivät vain pääse sen jännityksen yli. Ymmärrän niin hyvin.

Itse asiassa vastaavanlainen tilanne tuli minua vastaan AMK-opinnoissani raskaana ollessani. Engalnninkielen esitelmä. En ole kovin hyvä ollut kielissä koskaan ja meidän piti esitelmöidä ammattisanastolla paikasta, jossa oltiin käyty tutustumassa. Koin, että meille asetettiin tähänkin esitelmään aika suuret paineet, kun tälläkin kertaa sai olla vain se hemmetin tukisanalista. Tunsin ihan samoja tuntemuksia kuin tuolloin pienen pienenä tyttönä. Muut supatti, opettaja tuijotti pistävästi, vatsassa kiersi, muistiinpanot olivat suttuiset ja kyyneleet kirposivat silmiin. Erona oli se, että tällä kertaa minä selvisin. Luin suoraan paperista, mutta kenenkään ei tarvinnut minua pelastaa. Sen sijaan opettajalta sain haukut jälkeenpäin, kun tukisanalistassani oli jokainen käyttämäni sana eli tuijotin vain paperia. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, kun selvisin. Sen opettajan kurssille tosin en enää ikinä suostu.



Itse olen onnekas ja nykyisin tosiaan pääsen jännityksen yli siinä hetkessä, vaikka tunne on edelleen sama ja tulee erityisen herkästi. Siksi en ihmettele vaikka joskus tämä ala-asteen kokemukseni toistuisi, enkä saisikaan sanaa suustani. Kun vain jännittää niin kovasti. Se oikein tuntuu koko kropassa. Huh. 

Jännittääkö lukijat? Mitkä tilanteet on kaikista pahimpia? 

4.5.2015

Muutoksia dieettiin ja liikuntaan

Superdieetin päättymisen jälkeen olen jatkanut samaa ruokavaliota, mutta olen pitänyt enemmän herkuttelupäiviä. Olen entisestä käyttäytymismallistani eroten rajannut herkuttelut vain tiettyihin päiviin, enkä ole mässäillyt pitkin päiviä. Nyt kuitenkin halusin välillä koittaa jotakin muuta kuin superdieettiä, sillä vaihtelu virkistää. Sain jo aika pitkän aikaa sitten Katrin kautta Harmonialta kokeiluun erilaisia tuotteita. Siellä joukossa on ollut mm. Fit+Feelgood -jauhe, joka on kutkutellut meidän kaapin perällä maistamaan jo pitkään. Harmitti niin paljon kun aloin superdieetille juuri ennen kuin tuotteet saapuivat postiin.

Nyt olen päässyt kokeilemaan sitä jauhetta, josta tulee siis marjajugurtin makuista juomaa. Olen ajatellut elää hiukan vapaammin ruoan suhteen. Tai sillä tavoin, että aion edelleen syödä terveellisesti ja katsoa mitä suuhuni panen, mutta yhden aterian päivässä korvaan tuolla juomalla, enkä punnitse ruokaani. Sinällään kokemusta aterian korvaamisesta ei ole vielä antaa kuin kahdelta päivältä, mutta olin luullut, että jäisi kamala nälkä, eikä minulle ainakaan jäänyt. Tuo kun jotenkin turpoaa vatsassa. Maku on myös oikein hyvä mielestäni, ei tarvitse väkisin juoda. Maistuu siis oikeasti sellaiselle marjajugurtille, niinkuin luvataan.

Muuten yritän syödä paljon kasviksia, hedelmiä ja vihanneksia. Olenkin ollut niin harmissani, kun olen niin monelle hedelmälle allerginen. Olisi ihanaa syödä vaikkapa tuoretta ananasta tai omenaa, mutta ei. Höh. Banaanilla mennään.

Olen yrittänyt myös liikkua nyt aktiivisemmin, mutta ilman paineita. Ihan vain liikunnan ilosta ja sitä mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Salilla esim. teen vaikkapa tiettyjä lihasryhmiä, mutta liikkeet päätän vasta paikan päällä fiiliksen mukaan. Itse asiassa nautin kaikista eniten tällä hetkellä joko ihan omalla painolla tehtävistä jutuista tai sitten käytän vain käsipainoja. Ei jotenkin yhtään tee mieli pelleillä niissä laitteissa. Sirkustelu on myös tietenkin lähinnä sydäntä ja siisteintä on nostella jotakin toista tyyppiä, eikä itseään. Haha.

Lenkillä olen käynyt myös. Syynä on tuleva ExtremeRun, johon suuntaamme hyvällä porukalla. Tästä lisää sitten myöhemmin, mutta olen ollut hiukan huolissani juoksukunnostani. Heh. Olen siis käynyt hiukan lenkkeilemässä ja jo parin kerran jälkeen lenkki onkin kulkenut paremmin, mutta ikäväkseni olen saanut huomata kuinka polvet kipeytyy lenkin jälkeen. Johtuu varmasti yliliikkuvista polvista, vaikka olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, että en yliojentaisi niitä liikkuessa, mutta. Niin. Se on hankalaa. 

Kaiken kaikkiaan on ollut melko hyvä fiilis tästä projektista ja on ollut kiva tehdä muutoksia ruokaan sekä liikuntaan itse ja koittaa nyt vähän sooloilla. On kiva, kun on runko mitä noudattaa, mutta enhän voi tehdä lopullista muutosta tottumuksiini ilman, että joudun ajattelemaan itse. Nyt yritän ajatella. Palataan sitten takaisin vanhaan jos tämä ei liikauta kiloja alaspäin. Superdieetin päätyttyä ne ovat pysyneet samoissa lukemissa, mutta se johtuu niistä herkkupäivistä. Heh heh. Hyvää munkkia ja sillain. Nyt pariksi viikoksi "ruotuun" ja sitten bailataan. JEE! Tässä vielä minä pari päivää sitten.


2.5.2015

Keväällä 2015 olen onnellinen!

Olen ollut lähiaikoina tosi onnellinen. Jos tyyntä myrskyn edellä -sanonta pitää paikkaansa, niin pitää myös toisin päin. Ensin oli vähän myrskyisää päässäni ja sen ulkopuolellakin, mutta nyt olen suorastaan saanut kieriskellä onnen tunteissa.

Ollaan saatu tieto Aislan ensi syksyn hoitopaikasta. Perhepäivähoitajalle tyttö sitten menee. Emme ole vielä tavanneet hoitajaa, mutta käytiin vakoilemassa missä se paikka on. Alkujärkytyksen jälkeen olen suhteellisen tyytyväinen. Matka ei ole liian pitkä, mutta paikka ei ole kuitenkaan ihan naapurissa, mikä oli tärkeää myös. Aisla nimittäin tunnistaa nykyään kotitalon, niin ei olisi kivaa jos se näkyisi pph:n pihasta. Voisi ikävä yllättää helpommin, luulen. Aion kuitenkin avata tätä hoitoasiaa varmasti vielä erillisessä postauksessa.

Ollaan myös tavattu paljon ystäviä lähiaikoina. Tai niitä yhtiä tiettyjä ystäviä, jotka olen löytänyt osaksi tämän blogin kautta ja osaksi vain internetin ihmeellisestä maailmasta. No mistä lie ovatkin elämäämme tupsahtaneet, niin olen ollut todella iloinen siitä. Koen jollakin tapaa löytäneeni sellaisia ystäviä, jotka aivan varmasti säilyvät pitkään. Sellaisia joiden lapsista Aisla saa sitten niitä pitkäaikaisia ystäviä. Ehkä. Enhän minä tiedä, mutta nyt olen tyytyäinen siihen kuinka olemme saaneet muiden kanssa leikkiä.


Vappua juhlittiin Tallipihalla ja leikkipuistossa. Ystävien kera, totta kai. Jatkoille mentiin mummulaan valmiiseen tortillapöytään, nam. Tykkään niin paljon vain sellaisesta rennosta olemisesta ihmisten kanssa. Ilman sen kummempia paineita.

Huomenna on myös viimeinen työpäiväni paikassa, jossa olen käynyt pitkin kevättä. Olisi niin ihanaa päästä kertomaan teille, kuinka kivalta se tuntuu ja miksi erityisesti. En kuitenkaan voi, sillä vaitiolovelvollisuus minut hiljentää. Tuntuu hyvältä hengähtää ennen syksyä vaikka töitä ei paljoa olekaan ollut. Huominen se kruunaa kuitenkin koko kevään työtunnit.


Tänään ollaan Aislan kanssa kaksin kotona, kun Tonilla on kouluviikonloppu. Nyt neiti on päiväunilla ja tarkoitus olisi varmaan hiukan ulkoilla kun herää. Kaupassa voitaisiin myös käydä, kun kaappi ammottaa tyhjyyttään. Välillä on hiukan haastavaa asetella ruokakaupassa käyminen perheen aikatauluihin. Se on kai arkea se. Ainakin jos joku perheessä on vuorotyössä.

Huomenna tulee Tonin vanhemmat kyläilemään ja hoitamaan Aislaa, kun Toni on siellä koulussa ja itse olen töissä. Tuntuu niin paljon helpommalta jättää lasta hoitoon, kun toinen ei jää huutamaan perään, niin kuin vaikka muutama kuukausi takaperin. Nyt hän viihtyy jo hyvin, kunhan muistaa kertoa etukäteen, että mitä tulee tapahtumaan. Yritän aina muistaa kertoa Aislalle arjessa muutenkin, mitä tehdään seuraavaksi. Ihan vaan koska tuntuisi pöljältä, jos kukaan ei kertoisi minulle mitä tapahtuu, vaan veisi vaan mukanaan paikasta toiseen.


Aika harvoin kirjoittelen nykyisin tämmöisiä kuulumispostauksia. Tuli vain sellainen olo, että nyt on tämän vuoro. Siellä lukijoissa on kuitenkin vaikkapa sukulaisia pitkän matkan päässä, jotka lukevat ainakin mielellään. Teistä muista en tiedä, mutta toivottavasti en tylsistytä löpinöilläni täysin. Itse haluan myöhemmin lukea tämän postauksen ja huomata kuinka onnellinen olen ollut keväällä 2015.

Yksi onnellisuuteeni vaikuttava merkittävä tekijä on ollut iloiset uutiset monilta tutuilta. Vauvoja tuntuu tulevan kaikkialle. Ei meille, eikä nyt juuri tarvitsekaan, mutta olen tullut niin iloiseksi muiden vauvauutisista. Onnea vielä kaikille, jos en vaikka ole muistanut onnitella. Toinen onnellisuutta lisäävä juttu on parin viikon päässä siintävä "vapaailta" näiden ystävien kanssa, joista mainitsin jo postauksen alussa. Sitten heti seuraavan palkkapäivän jälkeen me kaikki äidit ja isit mennään ja pidetään hauskaa. Toivottavasti silloin on aurinkoisempi keli kuin vappuna, sillä minä tahdon slacklinen ja piknikin!

Kuvat on vapulta!
Tällainen on meidän toukokuun alku. Jotta en ihan yltiöpositiiviseksi heittäydy, niin voin ilokseni ilmoittaa, että tällä kertaa puhelimeni on hajonnut niin, että se ei lataa. Jee. Nyt ei ollut minun vikani.

Millainen on teidän toukokuun alku? Mitä TEILLE kuuluu? Olisi mukava kuulla!