21.5.2015

Mikä minusta tulee isona... Eikun.. Ensi syksynä?

En jotenkin ole nyt saanut yhtään kiinni tästä kirjoittelusta. Hiljaiseksi minut on vetänyt jännitys. Olen koko ajan sellaisessa pienessä jännitystilassa (meinasin kirjoittaa kännitys, haha), kun ajattelenkin ensi syksyä. Kaikkea hektisyyttä. Maanantaina meidän piti käydä siellä pph:lla tutustumassa, mutta hän tulikin kipeäksi. Käytiin siis vasta eilen.

Oikein mukava ihminen oli hän. Kasvisruokailu oli hälle ihan ok, ilman sen suurempia kyseenalaistamisia, mikä lohdutti edes hiukan tätä äitiä, joka joutuu jättämään lapsensa hoitoon. Ulkoilevat kuulemma paljon ja ymmärsin, että Aisla olisi syksyllä ryhmän nuorin. Se sopii minulle.

Ajattelin jotenkin, että kun käy siellä kyläilemässä, niin jännitys hiukan helpottaa. Eipä oikeastaan. Alle 3kk kuluttua uusi elämänjakso alkaa. Viikon kuluttua minun pitäisi mennä juttelemaan koulumme OPOn kanssa opinnoistani. Huoh. Olen lähinnä selaillut kauhuissani työvoimatoimiston nettisivuja ja toivonut, että sieltä pompsahtaisi eteeni jokin toinen ratkaisu.


Suoraan sanottuna kouluun palaaminen ei nappaa nyt yhtään. Ensimmäisestä opiskeluvuodesta ei nimittäin jäänyt mikään hyvä maku suuhun. Raskaus ja äitiys on muuttanut minua paljon, en tiedä yhtään mitä elämältäni tahdon. Noin niinkuin urautumisen suhteen. Sosiaaliala on se missä olen luontaisesti hyvä. Sekin on niin laaja. Haluanko työskennellä lasten, aikuisten vaiko kenties vanhusten kanssa? Missä? Nämä on valintoja jotka minun pitäisi tietää viikon päästä siellä OPOn luona. Nyt juuri olen aika eksyksissä.

Sen ainakin tiedän, että en missään tapauksessa halua työllistyä vuorotyöhön tulevaisuudessa. Aisla kasvaa, enkä halua, että hän joutuu ala-aste ikäisenä olemaan pitkiä iltapäiviä yksin kotona. Vuorohoitokaan ei kuulosta kivalta vaihtoehdolta meille. Toni tekee jo vuorotyötä. Se riittää. Tämän varjolla olen alkanut pohtimaan lastentarhan opettajan pätevyyden hankkimista, joka ei aiemmin ollut käväissyt mielessänikään. Olen kyllä ollut harjoittelemassa päiväkodissa, eikä se ollut kamalaa. En kuitenkaan tuntenut mitään suurta paloakaan sitä kohtaan, mutta tuntisinko nyt äitinä enemmän?


Ennen pystyin valinnoillani ajattelemaan vain itseäni. Ei tarvinnut miettiä kuin lähitulevaisuuteen. Ei pohtia palkan määrää tai työtunteja. Nyt valintani vaikuttavat koko perheeseen. Siinä syy, miksi palaan koulun penkkiin. Korkeakoulun käyneenä työllistyn todennäköisemmin vakituisesti (ja paremmalla palkalla) jossain elämänvaiheessa, kuin että nyt jättäisin koulun kesken ja hakisin töitä tällä voimassa olevalla tutkinnollani (nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja).

Tällaista pientä kevyttä pohdintaa päässäni raksuttaa kauhistuttavan usein ja paljon. Toivottavasti ette pitkästy, kun aina vain valitan syksystä. Yritän parhaani mukaan koittaa nauttia myös näistä parista viimeisestä kuukaudesta kotiäitinä. Mieluiten rannalla, kiitos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rauhaa ja rakkautta!