5.5.2015

Ryhmässä puhuminen ja jännitys

Eveliinan postaus sai itsenikin miettimään jännittämistä. Tai siis omaa jännittämistäni. Ulospäin saatan nimittäin vaikuttaa aika itsevarmalta tyypiltä (koska en ole punastelija kuten Eve), mutta koska olen oikeasti epävarma välillä, niin jännitän jo tämän kirjoittamista. Tai siis lähinnä sen kirjoittamista, mitä kuvittelen olevani jonkun mielestä. Vastaako se tätä tekstiä vai luulenko omiani. Jos kuvitelmani ovatkin väärät ja joku miettii että mitäs hitsiä. Aion kuitenkin yrittää.


Porukassa olen usein aika huumoriveikko (tosin aika huono semmoinen, haahaa), jos vain osuu sopivat ihmiset kohdalle. Toisaalta olen aika tarkkaileva aluksi, enkä sano kaikkea mitä ajattelen. Puhun kyllä paljon, että ihmiset eivät kyllä ehkä huomaa varautuneisuuttani tai sitä että tarkkailen yhtään mitään. No mutta siis. Omasta mielestäni saan ihmiset nauramaan halutessani. Tai ainakin joskus joku on nauranut minulle, hehe. Ihan minun kanssani siis. Luulen sen johtuvan siitä, että osaan nauraa itselleni ja vitsailla itsestäni. Siitä, että minulle saa nauraa. Ja pitääkin mielellään, jos vitsailen.

Kun on hyvä porukka kasassa, niin jännitykseni pysyy sellaisessa hyvässä pienessä kutkuttavassa tunteessa. Tunne suurenee lähinnä porukan ja tuntemattomien porukassa kasvaessa. Tutussa pienessä ympäristössä en jännitä kuin pikkuisen. Kyllä kai joku ainakin siellä tietää millaisesta jännittämisestä puhun.

Epävarmuuteni tuleekin sitten esille siinä esiintymisessä. Suun avaamisessa, ääneen sanomisessa. Kaikista kamalin tilanne, mitä tiedän, on sellainen epäspontaani missä kaikille annetaan vuorollaan puheenvuoro. Alan jännittämään. Jos vaikka pitäisi esitellä itsensä omalla vuorollaan. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Kaksplussan blogipäivä, jossa kukin vuorollamme kerrottiin nimemme, blogimme nimi ja mitä muuta nyt halusimmekaan. Odotin vuoroani suht vähän aikaan, mutta kerkesin odottaessa kasaamaan sellaiset paineet, että suustani tuli vain: "Mie oon Paprika ja miun blogi on Äitini on vihannes.....Eiku.." Mutta en jäädy sitten. Vaan alan nauramaan. Koska olihan se hauskaa. Hahaa. No näin sitten tilanne pelastettu.



En muista kuin yhden tilanteen elämässäni, jossa olen jäätynyt lopulta niin pahasti, että jonkun on pitänyt minut siitä pelastaa. Se oli ala-asteella kirjaesitelmä. En saanut sanaa suustani, enkä luettua mitä paperiin olin kirjoittanut. Olin jännittänyt esitelmää jo monta päivää. Niin, että muistiinpanoni oli ihan suttuinen, kun olin kirjoittanut sen niin monta kertaa uudestaan. Itketti vähän jo valmiiksi. Se taisi olla ensimmäinen esitelmä johon luotiin suuret paineet siitä, että ei saa olla kuin tukisanalista. Ei saa lukea suoraan paperista. Muistan vain kuinka seisoin siellä luokan edessä. Nolotti ja hirvitti. Muut supatti ja olin ihan varma, että ne nauroivat minulle. Seisoin vain hiljaa se paperi kädessä ja pidättelin kyyneleitä. Lopulta opettaja tuli lukemaan esitelmäni, koska ajatteli, että en saa selvää tekstistäni, joka oli niin suttuista. Annoin hänen luulla niin, vaikka oikeasti olisin minä saanut selvää. Jännitti ja ahdisti vain niin paljon. Tämän kokemuksen takia pystyn ymmärtämään, jos jotkut eivät vain pääse sen jännityksen yli. Ymmärrän niin hyvin.

Itse asiassa vastaavanlainen tilanne tuli minua vastaan AMK-opinnoissani raskaana ollessani. Engalnninkielen esitelmä. En ole kovin hyvä ollut kielissä koskaan ja meidän piti esitelmöidä ammattisanastolla paikasta, jossa oltiin käyty tutustumassa. Koin, että meille asetettiin tähänkin esitelmään aika suuret paineet, kun tälläkin kertaa sai olla vain se hemmetin tukisanalista. Tunsin ihan samoja tuntemuksia kuin tuolloin pienen pienenä tyttönä. Muut supatti, opettaja tuijotti pistävästi, vatsassa kiersi, muistiinpanot olivat suttuiset ja kyyneleet kirposivat silmiin. Erona oli se, että tällä kertaa minä selvisin. Luin suoraan paperista, mutta kenenkään ei tarvinnut minua pelastaa. Sen sijaan opettajalta sain haukut jälkeenpäin, kun tukisanalistassani oli jokainen käyttämäni sana eli tuijotin vain paperia. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, kun selvisin. Sen opettajan kurssille tosin en enää ikinä suostu.



Itse olen onnekas ja nykyisin tosiaan pääsen jännityksen yli siinä hetkessä, vaikka tunne on edelleen sama ja tulee erityisen herkästi. Siksi en ihmettele vaikka joskus tämä ala-asteen kokemukseni toistuisi, enkä saisikaan sanaa suustani. Kun vain jännittää niin kovasti. Se oikein tuntuu koko kropassa. Huh. 

Jännittääkö lukijat? Mitkä tilanteet on kaikista pahimpia? 

5 kommenttia:

  1. Mie taas en jännitä spontaaneja tilanteita ollenkaan, enemmänkin niitä, joihin itse kasaan paineita. Lukiossa pidettiin aina maanantaisin pareittain aamunavauksia (kaikkien piti pitää.. Pieni lukio, joten maanantait riittivät!) ja niissä marssin vain koko koulun eteen ja pidin avaukseni parini kanssa. Mutta lukion ekaluokkalaisena pidin puheen sen vuoden wanhojentansseissa ja hyvä etten pyörtynyt paperi kädessäni! Samoin harrastan laulua, ja kuorossa ei jännitä pätkän vertaa mutta jos joudun sooloon, meinaa polvet pettää :-D sitten taas jos näytellessä laulan, ei jännitä lainkaan. Kai se sitten puolestaan johtuu siitä, että en ole lavalla omana itsenäni vaan roolihahmonani.

    Tuo tukisanalista ei pelitä itselläkään. Lirjoitsn kaikki puheet sanasta sanaan ja luen ne ennen h-hetkeä läpi useita kertoja, jottei näytä siltä, että luen suoraan paperista. Mutta jos on pelkkä tukisanalista, miun puhe on laatua "Mie oon Essi. Mie oon kakskyt. Mie, tuota." Eli ei suju, ei sitten yhtään! Siks miuta ärsyttää tuollaiset opettajat, jotka pitävät tukisanalistapuhetta ainoana oikeana tapana pitää puhe. Heille voisi joku kertoa, että kaikille ihmisille se ei ole luonnollisin tapa. Ihan samalla tavalla kun oppimis- ja vaikka riisinkeittotyylejä on monta, en ymmärrä, miksei puhettakin voisi muodostaa parilla eri tavalla. Jos opettaja antaisi tehtävänannossa jo synninpäästön meille koko puheen kirjoittajille, säästyisi huomattava osa stressiä ja ahdistusta, ja ainakin mie katson puhetta pitäessäni yleisöön ihan yhtä paljon kuin jos puhe olisi tukisanalistasta, puhe vain itsessään on parempi, kun olen saanut tehdä sen itselleni luontaisemmalla tavalla.

    Tulipa pitkä kommentti! :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja näköjään yksi typo pääsi läpi... Siis lirjoitsn = kirjoitan :-D

      Poista
    2. Joo siis en miekään jännitä spontaaneja tilanteita, joissa pitää vaan avata suu, vaan tuollaisia epäspontaaneja. Esitelmät ja esittelyt :D Meillä pidettiin kanssa aamunavauksia niin, että kaikkien täytyi pitää (muistaakseni, ainakin oon ollut semmoista pitämässä!), mut ne tuli keskusradion kautta. Hitsi että pelotti. Voin vaan kuvitella kuinka paljon hirveempää se olis ollut vielä niin että kaikki tuijottaa. Ja mie tahtoisin kanssa esiintyä näistä peloistani huolimatta. Tilanne vaan olisi mielellään juuri sellainen jossa ei joko puhu tai sitten on jossain roolissa :) Nehän ne on aivan eri juttuja ja ennen niitä jännitys on semmoista positiivista. Johtunee varmaan myös siitä, että ne on vapaaehtoisia :)

      Ja oon ihan samaa mieltä tosta tukisanalistahommasta. Tosin itselläni ei varmaan kannattaisi olla sellaista lainkaan. Pääsisin helpommalla :D Ja pitkät kommentit on ihanan piristäviä, kun täytyy kanssa oikeesti ajatella vähän mitä vastaa :D

      Poista
  2. Mä olen myös jännittäjä. Koulussa ääneen lukeminen oli kamalaa, samoin luokan edessä esitelmän pitäminen. Lopetin musiikkiharrastukseni myös tämän jännittämisen takia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ei. Oon kuullut ennenkin että jollain on joku harrastus loppunut esiintymisjännityksen takia. Itse jätin kerran menemättä ala-asteella yhteen harrastusnäytelmään. Taisi olla aika pian ton kirjaesitelmän jälkeen. Ohops. Oli varmaan ryhmä vähän pulassa.... :D Ja ääneen lukeminen. VOI EI. :D

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!