30.9.2015

Hupsista, kesähän meni jo!

Ulkona näyttää....tuolta, joten syksy on tainnut saapua. Nyt on siis aika ynnätä kesä ja sen tavoitteet (jotka näytin tehneen optimistisesti jo huhtikuussa) pakettiin. Katsotaanpa, kuinka paljon sain haaveita toteutumaan.

1. Flowpark.
Toteutui kyllä juu. Ikävä kyllä ei niin kivasti ja olenkin tahtonut lähteä uudemmin kokeilemaan, jotta ehtisi sitten hiukan oikeasti kokeillakin. Saattaa jäädä ensi kesälle se sitten.

2. Uiminen.
Tuli uitua kyllä joo, mutta ei kyllä ihan tavoitteeni mukaisesti. Me ei esimerkiksi vietetty yhtä ainutta sellaista kunnon rantapäivää, joita toissakesänä muistan olleen. Yyteristäkin täytyi lähteä myrskyä karkuun.


3. Puuhamaa.
Käytiin miun siskojen, Tonin ja Aislan kanssa. Innostuttiin niin paljon siitä vesipaikasta, että sitten ostettiin liput Serenaankin ja käväistiin sielläkin, mutta ilman Aislaa. Puuhamaa oli oikein mukava ja niin oli Serenakin.

4. Itä-Suomi.
Hupsista. No mutta meillä on syyslomareissu suunnitteilla!

5. Piknik-kesä.
Jälleen kerran sääolosuhteet. Ei paljon piknikkejä vietelty. Ei varmaan kertaakaan. Hitsi.


6. Alkoholillinen piknik.
Kyllä mie sen jo lasken, että olen juonut kaljaa ulkona. Haha.

7. Liikunta.
En tahtonut lötvähtää kesällä. No lötvähdin ja lihoin. Hupsista tähänkin. Olen kyllä liikkunutkin, mutta hyvin säännöllisen epäsäännöllisesti. Niin ja harmittaa ihan sikana, kun ajattelin laskea tämän vuoden treenit ja unohdin merkata kesällä. ARG!



8. Festarit.
Laitoin tämän vihreäksi, vaikka alkuperäinen toive oli, että mentäisiin koko perheellä. Seinäjoki Hiphop Festarit kuitenkin korvasi ihan kivasti Aislan puuttumisen. Ha ha.

9. Olohuoneen seinän maalaus.
No ei vieläkään.

10. Nauttia elämästä.
No kyllä tämän toteutuneeksi lasken, vaikka ihan liian stressantunut olinkin tästä syksystä. On ollut niin paljon myös niitä hyviä hetkiä kesän aikana.


11. Longboard.
Se, että edes yhden kerran pääsin tuon kanssa ulkoilemaan, lasken tämän onnistuneeksi. Aiempiin kesiin, jolloin kertoja on ollut nolla, se on jo paljon. Se oli sitä paitsi helpompaa kuin muistin. Pöljältä kyllä varmaan näytin.

6/11. Lopulta siis kuitenkin ihan mainio kesä, jos ei oteta huomioon sääolosuhteita. Itsestäni tuntuu, että koko kesä vähän vain hujahti ohitseni ennen kuin ehdin ottaa kiinni, mutta kuitenkin yllättävän paljon olen tuntunut tehneen. Vähän kyllä jäi piknikit ja uimarantsut hampaan koloon, mutta ehkä selviän. Ensi kesää kohden. Nyt on hyvä vetäytyä sisälle ja tuijotella hehkulamppua koko pitkä talvi. Heh heh, oonpa hauska.

Miten teidän kesä meni? Näkikö joku muu auringon?

29.9.2015

Vantaan Superpark on aikas superi!

No huh. Onpas taas jotenkin vaikea aloittaa kirjoittamista tuon aiemman postauksen jälkeen. Tai sen kommentoinnin. Siinä kuitenkin oli minun ensimmäiset henkilökohtaisiksi loukkauksiksi tarkoitetut kommentit. Vaan ymmärtäähän sen. Kerrankin annoin myös itsestäni hiukan enemmän kuin yleensä, kun kirjoitin tuoreesta ja minulle herkästä aiheesta. Olin kuvitellut, että reagoisin tuollaisiin ilkeilyihin vahvemmin, mutta jos totta puhutaan, niin ei tunnu missään. Olen tainnut kasvaa aikuiseksi. Heh.

No mutta aiheeseen.. Lauantaina suuntasimme Aislan kanssa nokkamme kohti Vantaata ja Superparkkia. Harmittaa niin paljon, että olin vielä tuon torstain jälkimainingeissa, enkä sillä tavoin ihan kartalla tällä pallolla, kun ensimmäistä kertaa poistuin kotoa torstain jälkeen. Katseltiin kyllä jo viime kesänä, että Superpark voisi olla meidän perheelle juuri passeli paikka, kun siellä saisi aikuisetkin riekkua kuinka tahtoo. Heh.


Valittiin kuitenkin kesällä reissulle ulkokohde, kun olisi ollut pöljää mennä sisälle vielä auringon paistaessa. Kun sitten kutsu kävi tähän Kaksplussan tapaamiseen Vantaan Superparkissa, niin oltiin ehdottomasti mukana. Harmillinen puoli oli kuitenkin se, että Toni oli töissä. Hän kun tykkäisi juuri tällaisista jutuista. Saatiin tehdä siis reissu Aislan kanssa kahden. Vaan eipä tuo lopulta haitannut, kun oli muuten loistoseuraa tarjolla eli meidän Kaksplussalaisia. Mitä nyt temmellyksien keskeltä ehti juttelemaan.


Superpark oli juuri sellainen kun olin odottanut. Ei mikään värikäs pilipali temppupaikka, vaan ihan aikuiseenkin makuun mukava liikuntapaikka koko perheelle. Löytyi trampoliinia, airtrackia (mikä se on suomeksi?), kiipeilyseinää, kuutiomerta (mikä toi nyt on, niitä mitä on voimistelusaleissa?), parkour-aluetta potkulautaa jne. Siinä mielessä olisikin ollut kiva, kun olisi tuo perheen toinen aikuinen ollut mukana, niin olisi voinut hieman vuorotella lapsen kanssa leikkimisessä. Ihan varmana olisi saanut itselleenkin hyvin hien pintaan. Superparkissa oli nimittäin joustavimmat trampoliini joissa minä olen koskaan pomppinut.


Nyt kun olemme päässeet testaamaan paikan osalla kokoonpanosta, voisin melkein vannoa, että seuraava retkikohteemme perheellä voisikin olla tuo Superpark. Mukaan lisää lapsenlikkoja ja pomppimisseuraa vain. Touhuamistahan löytyisi siis aivan varmasti myös toisellekin kerralle. Me kiitämme Superparkkia yhteistyöstä ja voimme ihan oikeasti lämpimästi suositella! Kiva paikak nimenomaan koko perheen kanssa yhdessä oloon. Näytti olevan suosittu myös nuorison keskuudessa. Kiitos myös ihanalle Camillalle, kun järjestit!

Onko Superpark teille tuttu paikka? 

25.9.2015

Älkää liikkuko yksin yöaikaan!

Olisin niin paljon halunnut tulla kirjoittamaan taas jotakin kevyttä ja kivaa, kun on täällä blogissa on ollut niin negatiivinen ilmapiiri, kun olen tuota koulun alkua ja kaikkea tilittänyt. Nyt en kuitenkaan voi niin tehdä, sillä koen velvollisuudekseni kertoa, mitä minulle sattui viime yönä.

Aloitetaan vaikkapa siitä, että minä olen aina ollut kova pelkäämään yksin kulkemista ilta- ja yöaikaan. En oikein itsekään ole osannut määritellä mikä on pelkoni kohde, mutta lähinnä muut ihmiset. Ryöstäjiä ja raiskaajia ja sellaisia. Tosiaan, vaikka olenkin aina pelännyt, niin olen jotenkin ajatellut, että se oma pelkoni ei ole tarpeellinen. Olen ajatellut, että ei minulla täällä Suomessa, tutussa ympäristössäni ole mitään pelättävää. Olen kuvitellut, että minun tarvitsee pysyä vain tarpeeksi skarppina baari-illan jälkeen, niin voin ihan hyvin taittaa kotimatkan ihan yksinänikin. En kuitenkaan ole mikään pieni ja heiveröinen.

Niin ajattelin eilenkin. Meillä oli luokan juhlat, josta jatkoimme baariin. Olin sopinut, että menen Tampereella asuvan ystäväni luo yöksi parin kilometrin päähän keskustasta. Syy tähän sopimukseen oli se, että pelkäsin tosiaan matkata niin pitkää matkaa meidän lähikuntaamme yksin bussilla ja kävellen pimeässä. Tampere on kuitenkin kotikaupunkini, niin jotenkin olen mieltänyt sen niin tutuksi ja turvalliseksi. Vaan ihan suotta.

Lähdin kävelemään baarista kohti yöpaikkaani suunnilleen kolmen aikaan viime yönä. Siinä sitten snäppäilin innoissani kuinka ei pelota yhtään ja olin muutenkin jotenkin todella rennoissa fiiliksissä. Laitettuani puhelimen pois katselin kuinka muutaman kymmenen metrin päässä joku hyppäsi suojatieltä tienvarressa olleen auton taakse. Kummastelin sitä mielessäni hiukan, mutta ajattelin sen olevan jonkun päihtyneen huonoa huumoria tai muuta vastaavaa. Kävelin myös suht isoa, mutta autiota katua, niin en osannut pelätä. Siinä kuitenkin on aika paljon liikennettä myös yöaikaan mielestäni. Olen asunut saman kadun varrella itse aikoinaan, niin koin sen jotenkin niin kotoisaksi, että en osannut pelätä.

Päästyäni tämän auton kohdalle, jonne tämä ihminen oli mennyt, tuli hän pois auton takaa. Sieltä paljastui (suomalainen) mies, joka asettui eteeni niin, että en päässyt jatkamaan matkaani. En muista kuinka hän aloitti keskustelun, mutta oli kovin kiinnostunut kuka olen, minne olen menossa ja selitti kuinka kova kaveri hän itse on. Mies vaikutti kovin aggressiiviselta ja pyysi minua näyttämään henkkarini kerrottuani nimeni ja minne olen menossa. En alkanut kaivamaan niitä repustani hänelle, vaan kysyin mitä hän niistä tahtoo. Sitten sama kysely jatkui minua välillä tönien ja uhkaillen. Järkytyin tapahtumista niin paljon, että en muista tarkalleen käytyä keskustelua, mutta henkkarini hän tahtoi nähdä. Sitten hän pilkkasi minua, kun melkein itkin, että päästäisi minut jatkamaan matkaa.

Eipä hän tosiaan päästänyt. Mietin mielessäni vaihtoehtoja kuinka pääsisin pakoon. Voisinko lähteä vain juoksemaan hänen ohi? En kuitenkaan uskaltanut näin tehdä, koska hän oli suht skarpissa kunnossa, eikä selkeästi alkoholin vaikutuksen alainen, toisin kuin minä. Olisin hävinnyt kyllä sen juoksukilpailun, jos hän olisi lähtenyt perääni. Pelkäsin myös että jos hänellä olisikin ollut joku teräase takataskussa tai muualla piilossa. En onneksi ainakaan nähnyt sellaista koko aikana, mutta sitä ihan todella pelkäsin. Väkivaltaa en tahtonut enkä uskaltanut käyttää. Mies oli niin aggressiivinen, että olisi todennäköisesti provosoitunut tästä lisää.

Pelastukseni oli, kun kaupungista päin käveli toinen opiskelija meidän kohdalle. Sanoin tälle kohdallemme tulleelle miesopiskelijalle, että lähden hänen mukaansa. Siitä hän vähän kummissaan kysyi, että mitä ja toistin lauseeni. Opiskelija kertoi, että seisoimme juuri hänen rappunsa edessä ja että hän oli menossa sinne. Siinä vaiheessa huokaisin hiukan helpotuksesta, koska ajattelin päässeeni pälkähästä. Ajattelin, että siitä vain kipitämme sisälle ja soitan poliisille, sillä koko tämän keskustelun aggressiivinen mies oli ollut hiljaa. Kerroin tälle opiskelijalle edelleen tulevani hänen mukaansa. Pian tämän jälkeen se aggressiivinen mies hyökkäsi tämän opiskelijan kimppuun. Ihan silmänräpäyksessä vain.

Maailman pienimmän sekunnin ajan mietin, että mitähän nyt. Jäänkö tähän ja yritän auttaa tätä opiskelijapoika raukkaa vai pingonko pakoon minkä ehdin. Valitsin jälkimmäisen. Tänään olen potenut hiukan huonoa omatuntoa siitä, sillä en todellakaan tiedä, mitä heille kävi poistumiseni jälkeen. Soitin samantien hätäkeskukseen vielä juostessani ja he lupasivat lähettää poliisin paikalle. En uskaltanut jäädä katsomaan tulivatko he. Tunnen niin huonoa omatuntoa tästä, mutta en tiedä kuinka muuten olisin voinut toimia. Minua pelotti niin paljon. Juoksin vain suoraan kaverini luo ja vielä alaovellakin (noin kilometrin päässä tapahtuneesta) pelkäsin kuollakseni, enkä meinannut saada avainta reikään. 

Halusin siis jakaa tämän teidän kanssanne, koska tiedän, että niin moni ajattelee kuten minä ennen viime yötä. Pelkää liikkua yksin pimeään aikaan, mutta ei pidä pelkoaan aiheellisena sitten kuitenkaan. Se on aiheellinen. Älkää liikkuko yksin. Menkää aina kaverin kanssa ja mielummin vielä taksilla, jos menette. Itse en kyllä tiedä koska uskallan baariin seuraavan kerran lähteä.

22.9.2015

Hei sinä esikoista odottava, usko pois, kaikki muuttuu oikeasti!!

Mistähän aloittaisin tämän kertomisen.. Olen muistellut paljon lähiaikoina Aislan vauva-aikoja, nyt kun meidän iso tyttö lähti jo päivähoitoon. Sitten eräänä päivänä kesän lopussa mentiin käymään Tampereella sellaisilla "koko perheen trancejuhlilla". Joo eli ei semmoisilla, mutta ikärajattomilla, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki urbaanit kaupunkilaisvanhemmat haluavat raijata mukulansa sinne päihtyneiden 17-vuotiaiden sekaan. No niin mekin, koska lapsen saaminenhan "ei muuta mitään" ja sitä haluan uskotella itsellenikin toisinaan vielä tänä päivänäkin. Kuten tuona perjantai-iltapäivänä.

Itsehän päädyimme lopulta sinä perjantaina läheiseen leikkipuistoon trancejuhlien sijaan, kun ystävämme lapsensa kanssa oli todennut trancejuhlat melko lapsiystävättömäksi ja tylsiksi. Emme siis menneet tarkastamaan koko tapahtumaa, vaan leikimme puistossa vain. Lähtiessä päädyimme kuitenkin kävelemään tapahtuman ohi ja bongasin ainakin muutaman vauvaansa hytkyttävää tyyppiä yleisön joukossa. Porukoissa, joissa muilla ei ollut lapsia ja nämäkin lapset olivat niitä ihan pieniä vauvoja.


Silloin muistin mitä itse ajattelin Aislan ollessa kahden kuukauden ikäinen, että eihän tämä elämä tästä muuttunut. Miksi kaikki väittivät niin. Asiathan on sellaisia, kun niistä itse tekee. Voin ihan hyvin jatkaa hengailuani näiden lapsettomien ystävieni kanssa ja tehdä extempore-reissuja vaikka Liettuaan. No ei se nyt ihan mene noin. Aluksi ehkä, kunnes hoksaat, että ehkä olisi kiva jos sillä lapsellakin olisi niitä ystäviä. Silloin alat etsiä niitä lapsiperheystäviä.

Lopulta käy niin, että vaikka voisit viettää aikaasi lapsen kanssa nurmikolla ikärajattomissa ulkoilmatapahtumissa, joissa ei ole mitään virikkeitä lapsille, niin et halua tehdä sitä. Sillä kun olet vanhempi alat ajatella lapsen etua. Juju on siinä, että minkään ei tosiaan tarvitse muuttua (paitsi päihteiden käytön), lapsi kulkee kyllä mukana, mutta sinä alat ajatella mitä lapsesi tahtoisi.



Tahdot viettää aikaasi muiden naperoiden seurassa, haluat että lapsellasi on virikkeitä, lapselle maistuvaa ruokaa ja kaikki muukin tarvittava saatavilla helposti. Se on tietenkin jokaisen vanhemman päätettävissä mikä on heille "helppoa", itse en ole ollut kovinkaan tarkka vaikkapa lastenhoitohuoneista, mutta ymmärrän hyvin miksi joku on. Tahdot vain että lapsesi on onnellinen. Peilaat oman lapsuutesi kurjia kohtia ja pidät huolen, että lapsesi ei ainakaan koe sitä kurjaa kokemusta, jonka sinä joskus koit. Siis ihan mitättömänkin vain. Minä tahdon antaa tyttärelleni mahdollisuuden harrastaa jo ihan pienestä pitäen, koska itse en ole oppinut siihen. Joku toinen taas ei ole pitänyt lapsuuden harrastuksestaan, eikä vie lastaan sellaiseen, jotta tämä ei saa sitä kurjaa kokemusta.

Niin vain se menee. Elämä muuttuu kun lapsi tulee. Monella tapaa, mutta minun mielestäni vain parempaan suuntaan. Ja tosiaan, omasta tahdostani.

..........Tuli vain mieleeni. 

20.9.2015

Kiitos, anteeksi (ja ehkä pian ole hyvä?)

Kun päivät ovat alkaneet täyttyä koululla, niin kaikki muu on jäänyt. Blogi oli aiemmin aika pitkälti minun ykkösharrastukseni, joka meni usein vaikkapa sohvalla löhöilyn edelle. Nyt asiat ovat kääntyneet hiukan päälaelleen, kun vilkkaan kesän ja uuden arjen alettua löydän itseni useampana iltana sohvalta kaukosäädin kädessäni. En muista, että olisin koskaan ollut tällainen. Ei tee edes mieli avata tietokonetta, vaikka sanottavaa olisi paljon.

Tämä kuva on Agulta!
Onkin jäänyt kertomatta osasta kesän menoista ja syksyn aatoksista. Tämän postauksen kuvat ovat esimerkiksi Blogipolun lanseerausjuhlista, joihin sain kesällä osallistua. Oli aivan huikea päivä. Sain tavata taas tuttuja blogikollegoita, jotka ovat hyvin painava syy siihen, että haluan hieman nähdä vaivaa tämän blogin eteen. En tahdo luovuttaa, vaikka on hektistä, sillä minulla on vielä sanottavaa.


Olen kyllä punninnut, että onko blogi nyt hiukan liikaa tähän syksyyn ja kuinka tästä eteenpäin. Tahtoisin kuitenkin ylläpitää blogia, joka päivittyy tasaiseen tahtiin, eikä silloin kun lystää. Toki täytyy hiukan lystätä, jos aikoo postata, mutta tässä on vähän sama homma, kuin vaikkapa jumppaamisessa. Lähteminen on hankalaa, mutta kun aloittaa, niin lopulta fiilis on niin mainio. Teidän rakkaita kommentteja voisin verrata palautusjuomaan, joka saattaa dieetillä olla se syy niihin treeneihin. Jaksaa lähteä, koska tietää saavansa ylimääräisen "välipalan". No. Jaksan blogata, koska te olette siellä. Ihanat, kannustavat lukijat.




Aika paljon olenkin blogin kanssa tähän mennessä taistellut. Meni pitkään, että sain koko hommaan minkäänlaista kosketuspintaa. Kirjoittelin omaksi ilokseni ja tiesin muutaman sukulaisen lukevan. Haaveeni oli aina tietysti saada edes muutama lukija enemmän, mutta en pitänyt sitä kovinkaan realistisena. Ketä nyt minun höpinät kiinnostaisi, tiedättehän tämän perinteisen suomalaisen mentaliteetin. Sen minäkin omaan. Ketä nyt kiinnostaisi. Kauheaa itseni vähättelyä, johon sorrun kyllä usein edelleen. Ei sen niin pitäisi mennä.


Tästä oivalluksesta rohkaistuneena voin kertoa teille, että on minulla tavoitteita. Siksi en tahdo päivittää surkeaa blogia. Unelmani olisi joku päivä blogata portaalissa. Ei tämä varmasti ole mikään tavaton unelma bloggaajalle, mutta en ole tainnut sitä koskaan ääneen kertoa. En tiedä tuleeko se koskaan tapahtumaan tai kuinka tästä kehittyisin vielä eteenpäin edes, mutta koska ihmisellä saa ja täytyykin olla haaveita, niin nimesin nyt yhden.

Ja vielä näistä Blogipolun juhlista: Kiitos superpaljon järjestäjille, mukana olleille ystäville ja öö.. kaikille. Olen myös pahoillani, että en koskaan oikein postannut tilaisuudesta, sillä kaikki on vain hujahtanut. Sori.

PS. Näin äkkiseltään löysin lanseerausjuhliin liittyviä postauksia täältä, täältä ja täältä.

16.9.2015

#paljastapöytäsi -haaste!

Tänään Aislan mennessä nukkumaan meidän ruokapöytä näytti tältä:


Eilen tilanne ei ollutkaan näin hyvä, vaan postasin seuraavan, hieman leikatun kuvan, Instagramiin. Kuvatekstinä oli "Pliis sanokaa että ei olla ainoita joiden kotona näyttää tältä :(".


Siihen sitten Puutalobabyn Krista vastasi omalla kuvallaan. Seuraava vastaus kuvan kera kuului Riikka V:ltä. Ja siitä se Kristan ajatus sitten lähti, että tämäpäs olisikin hauska haaste. Keittiön pöydät kun ei aina varsinaisesti ole mitään blogikodin kauneimpia kohtia. Ainakaan meillä. Heh.

Nyt tulinkin sitten hiukan haastelemaan teitäkin, rakkaat lukijat! Osallistuahan voi postaamalla kuvan blogiinsa, Instagramiinsa tai mihin tahansa käyttäen hästägiä #paljastapöytäsi. (Sitten voit linkata sen tähän alle, jotta minäkin varmasti näen sen, hehehhhe!)

No niin! Kuinka moni osallistuu? Uskallatko sinä paljastaa ruokapöytäsi? 

14.9.2015

Ei ole helppoa olla opiskeleva äiti

No nyt se arki jo alkoikin sitten ihan oikeasti sellaisena, jollaiseksi se todennäköisesti tulee muodostumaan. Lapsi kipeä, Tonilla yötöitä ja äidillä (eli minulla!) olisi tärkeitä kursseja koulussa. Voi kakka, voisin sanoa. Luonnollisesti se olisin minä, joka jää pois tässä tilanteessa. Se kuitenkin aiheuttaa vain hallaa minulle, kun Tonin poissaolo puolestaan aiheuttaisi hallaa koko työpaikalle. Onneksemme kuitenkin myös oma äitini ja siskoni on kipeitä ja tällä kertaa saamme huokaista helpotuksesta, kun asia järjestyi sitä kautta. Aisla menee sitten heidän kanssaan päivää viettämään huomenna. Ei se silti tunnu kivalta jättää kipeää lasta ja vaivata toisia flunssaisia, jotka tarvitsisivat lepoa. Tunnetusti lapset eivät väsähdä pienessä kuumeessakaan nimittäin.

Pelottaa vain, että kuinka opintojen käy, jos näitä tulee enemmänkin. Huomenna esimerkiksi alkaa uusi kurssi, jolloin on täydellinen läsnäolopakko. Entäs seuraavalla kerralla kun näin käy? Tavallaan ymmärrän kyllä, miksi on pakko olla läsnä. Ensimmäisellä tunnilla saa tietää mistä kurssin sisältö koostuu, mitä kirjoja pitää lukea ja mitä tehtäviä tehdä. Olisin varmasti ihan pihalla jos en pääsisi paikalle. Tästä ajatuksesta huolimatta ei tunnu kovin inhimilliseltä, kun joudun miettimään voinko olla sairaan lapseni kanssa kotona, vai menetänkö kurssin. Onneksi tällä kertaa pääsen. Meillähän on 80% läsnäolopakko (muistaakseni?), mikä käytännössä tarkoittaa, että yhden kerran voi olla poissa kursseilta. Ei auta siis kuin tiukentaa sormien ristiotetta ja toivoa niin perkeleesti, että muut kipeydet ja sairastumiset osuvat parempaan saumaan. Niin ja että pysyn itse terveenä. Jos sairastun nyt vielä Aislan perään, niin kuinkahan käy.


Aika mahdottomalta tuntuu jälleen tällainen opiskelijan elämä ja vanhemmuus, vaikka kyllähän minä ymmärrän, että en poissa ollessani ole oppimassa kurssilla vaadittavia asioita. Oli helpompaa olla opiskelija, kun ei ollut äiti. Ei tarvinnut huolia poissaoloista muuten, kuin että voinkohan olla tämän kerran krapulassa kotona tai lintsata muuten vain.

Tietoisen valinnan tietysti olen tehnyt alkaessani äidiksi ja opiskelijaksi yhtä aikaa, mutta mielestäni tässä yhteiskunnassa voisi olla hiukan paremmat edellytykset tälle asialle. Enkä tarkoita nyt itseasiassa näitä poissaolo-asioita, vaan puhun myös taloudesta. Sinä päivänä kun tulin äidiksi menetin opiskelijana oikeuden opiskelijan saamaan asumislisään. Lapsen äitinä kuulun yleisen asumistuen piiriin, jota en luonnollisesti saa, kun Toni on palkkatyössä ja asumme yhdessä. Tämä tarkoittaa kuukausittain 250€ miinusta opiskelijan tuloistani. Aika epäreilua minusta, etenkin kun vanhempana tarvitsen rahaa enemmän kuin aiemmin.

Minulle tilanne ei ole mahdoton, sillä meidän perheessä on yhteinen talous, mutta tiedän, että on olemassa perheitä joissa näin ei ole. On olemassa perheitä, jossa on "omat rahat" ja kaikki menot jaetaan puoliksi. Mietinpähän vain, että kuinka sieltä pystyisi vanhempi tahtoessaan irrottautumaan opiskelemaan. Ei varmaan pysty.


Ja jos ennen tuntui vaikealta saada aikaiseksi luettua jotakin koulukirjaa, niin voi luoja miten hankalaa se on nyt. Kyse ei ole enää siitä milloin minua huvittaa lukea, vaan milloin ehdin lukea. Tuntuu, että Aisla saattaa seuraavat 2,5 vuotta katsoa poikkeuksellisen paljon videoita. Anteeksi siitä jo etukäteen.

En tahtoisi olla kova valittamaan, mutta jotenkin tuntuu pöhlöltä, että nuori ihminen on fyysisesti parhaassa iässä lisääntymään, niin yhteiskunta ei siihen kannusta. Oletetaan jotenkin että kaikki tahtovat ensin opiskella, sitten tehdä töitä ja vasta viimeisimpänä perustaa perheitä. Tuollaisen perinteisen mallin mukaan. En usko siihen. Ainakaan luettuani sosiaalityön historiasta erään kurssin kirjasta, jonka mukaan ennen koulutukseni (toki paljon suppeampi) on kestänyt vuoden. Silloin onkin varmasti voinut opiskella ensiksi mitä tahtoo ja sitten lisääntyä. 

Tulikohan tästä nyt tarpeeksi pitkä tilitys. Heh. Ehkä seuraavalla kerralla taas jotain iloisempaa. Tällaisia olen vain pohtinut nyt tässä.

10.9.2015

Asioilla on tapana järjestyä (luulisin?)

Ajattelin tulla nyt kertomaan niitä kuulumisia, sillä osa teistä saattaa edelleen olla siinä uskossa, että koulunkäynti on kamalaa ja elämä perseestä. No siis eihän se nyt ihan niin mene. Sen lisäksi, että olen erityisen herkkä tuntemaan erilaisia tuntemuksia, olen äärettömän dramaattinen tyyppi. Siihen soppaan kun heitetään tämmöiset paineet, jotka tämä syksy on luonut, niin keitto on valmis. Oli muuten rankat ne ensimmäiset päivät. Sitten sopeuduin. Yllätys. No ei ollut itsellenikään, mutta kyllä ne ensimmäisien päivien fiilikset oli silti niin todellisia. En tiedä kuinka sen oikein selittäisin, mutta tiesin koko ajan niiden kyllä menevän pian ohi, mutta silti tuntui niin pahalta.

En tiedä näytinkö sitten koulussa täydellisen onnettomalta, halusiko jengi oikeasti tutustua minuun vai onko minulla kätyri blogissani, mutta sitten sain kavereita. Olen ollutkin nyt hurjan innoissani uudesta luokastani, jossa tietysti heti on löytynyt näitä "onpa maailma pieni" -tuttuja ja niin poispäin. Olen löytänyt "porukan" jonka kanssa olen samaa mieltä monista asioista ja koen oloni turvalliseksi. Uskallan kysyä asioita ja mennä ruokailussa samaan pöytään istumaan.


Kaikki tämä varmistui yksi päivä, kun olin koulussa ennen näitä uusia tuttaviani. Menin luentosaliin istumaan yksinäni ja tuijotin älypuhelintani taas hiukan paniikissa ja yksinäisenä, kun muut supatti eri puolilla luokkaa. Nämä kaverit tulivatkin sitten viereeni istumaan kun saapuivat kouluun. Ehkä pieni juttu, mutta se tuntui niiiiin hyvälle. Kivaa.

Seuraava piste onkin sitten se, kun pääsen vielä perille opinnoista. Armottoman pätemisen aloitin jo eilisillä tunneilla, mutta armoton luentomateriaalien lukeminen vielä hiukan uupuu. Yllättäen. Tiedän jo nyt, että kaikki tulee jäämään viime tinkaan. ÄÄÄÄÄH. Ja tietysti koska olen näin hyvä itsenäinen opiskelija, niin olen ilmoittautunut ruotsinkielen nettikurssille. Mitähän siitäkin tulee. Tonille jo kehuin kovaan ääneen "nÄtsvenskan" kurssistani. Hän tiesi korjata hiukan lausuntaani (siis teille kaikille muillekin kielitaitoisille, se on ihan vaan netsvenska lausuttuna.....). Hö hö hö.


Aisla on tykännyt päiväkodistaan kuulemma, mutta jäädessä ja lähtiessä tulee vielä vähän suru puseroon. Se taitaa olla ihan normaalia se ja koska meillä on hoitopäiviä vielä vähemmän ja milloin sattuu, niin voi tasaantumiseen mennä tovi. Neiti itse kuitenkin olisi aina lähdössä aamuisin päiväkotiin. Se tuntuu äidistä kivalta se, vaikka todellisuudessa käytännön toteutus onkin vielä hiukan suruisa. Eiköhän se siitä, vai mitä?

Sellainen syksyn alku. Paljon olisi sanottavaa ja kerrottavaa. Aika vain ei ihan aina riitä kuten tahtoisin, mutta eiköhän sekin asia tässä tasaannu. Luotan siihen. Sitä ennen kannattaa seurailla Instagrammissa ja Snapchatissa, joista löydyn kumpaisestakin nimellä @peikkopaprika. Nähdään (?) siellä!

Mites muiden syksyn aloitukset on sujuneet? Onko raskasta vaiko leppoisaa?

8.9.2015

Krebailua ja muuta kreisiä

Sanonpahan vain, että olen ollut hullun kiireinen. Niin tai varsinaisesti en iltaisin enää, koska en ole lukenut kurssimateriaaleja (kuten olisi pitänyt), vaan tuijottanut telkkaria lamaantuneena. Olen ollut ihan hullun väsynyt. Onneksi muuten asiat ovat lähteneet rullailemaan paremmin kuin aiemmat postaukseni kertoivat. Niistä hommista kuitenkin jonain toisena kertana lisää, sillä tulin kertomaan viime viikonlopusta. Silloin minä, Toni, Demi, Ile ja Demin pari ystävää lähdimme kohti Seinäjokea ja Hiphop -hommia.


Perjantaina tuntui hiukan pahalta jättää raskaan viikon jälkeen Aislaa äitini luo hoitoon, vaikka tyttö tietysti meni mielellään mummulaan. Minä se vain olisin hieman lasta kaivannut, mutta noh. Tätä se elämä nyt tulee olemaan, jos jatkossakin joskus tahtoo viettää viikonloppuja jossain ilman lasta. Aislallahan oli se perjantai muutenkin vapaa päivä ja lähdettiin vasta iltapäivällä. Sitten ajatettiinkin lujaa kohti Seinäjokea, koska Paperi T piti nähdä.

Lujaa mentiin ja saavuimme leirintäalueelle, jossa törmäsimme Demiin ja Ileen. Heitettiin yöpymiskamat asuntoauton kyytiin ja suunnattiin Demi seuranamme kohti festivaalialuetta. Alue oli hurjan paljon pienempi kuin olin mielessäni kuvitellut. Olin kyllä tiennyt, että nyt ei olla menossa mihinkään Provinssiin, mutta sain silti yllättyä. Nimenomaan positiivisesti: Ei jonoja vessaan, ei jonoja anniskelussa, ei jonoja sisälle, ei jonoja minnekään. Ihanaa.


Festareilla oli kaksi lavaa, ulkona ja sisällä. Tähän aikaan vuodesta se oli oikein mukava ratkaisu, sillä ei sitä olisi raaskinut kokonaan sisälläkään olla, mutta ulkoilmafestarit olisi voineet olla jäätäviä. Rytmikorjaamo oli siis tämä festivaalipaikka ja ihan uusi tuttavuus minulle, kuten Seinäjoki ja oikeastaan kaikki tällä reissulla. 

Ehdittiin nähdä perjantaina se ihku Paperi T sekä muut tahtomamme artistit. Lauantaina emme myöskään missanneet ketään tahattomasti. Sanoisin siis omalla festarikokemuksellani aika mainioksi, sillä yleensä missaan enemmän kuin näen. Runsaasta anniskelusta huolimatta muistan myöskin jokaisen näkemäni keikan. Hemmetin hyviä. Oli niin kova bailuviikonloppu, että en kyllä muista pariin vuoteen olleen. Ainut asia joka jäi harmittamaan oli se, että valittiin Gavlynin sijaan paikallinen yökerho Karma, jossa oli festarin viralliset jatkot. Oh, niin huono paikka. Jonotettiin todella kauan vain kuullaksemme, että emme saa jättää laukkujamme narikkaan koska niissä on viinaa ja näin ollen emme olisi päässeet edes sisälle. No mepä pistettiin sitten töppöstä toisen eteen ja laulellen paineltiin bailaamaan leirintänaapureille. 


Kotiin tullessa meillä oli eräs pieni väsynyt vastassa, mutta nopeasti saatiin poissaolomme anteeksi. Oli kyllä niiiiiiiiiin tarvittua vaihtelua tähän kakkasyksyyn (olen todella motivoitunut). En malttaisi odottaa ensi vuotta, koska silloin mennään kanssa, vai mitä Demi

2.9.2015

Toinen koulupäivä (melkein) ilman kyyneleitä

Kammottavan eilisen jälkeen tänään täytyi suunnata kouluun taas. Aamulla mieli oli korkealla ja olin aivan varma, että tänään voisin jo jutella jonkun kanssa vaikkapa tauoilla. Loppupeleissä sehän on kuitenkin vain minusta itsestäni kiinni kuinka hyvin saan ystäviä. Toki hieman siitä toisesta osapuolesta, mutta myös minä itse voin tehdä aloitteen mainiosti. Aikuisiahan tässä ollaan.

Tämä päivä oli eilistä jännittävämpi sen takia, että Aisla jäi ensimmäistä kertaa yksin hoitoon. Pariksi tunniksi vain näin aluksi, mutta kuitenkin. Pääsin busseilla paremmin tänään, kun lähdin jo tuntia aiemmin kotoa varmuuden vuoksi. Eipähän tullut kiire. Olin ensimmäisten joukossa paikalla. Aluksi tihkuin itsevarmuutta ja koin oloni hyväksi. Jotenkin se fiilis vain taas hiipui. Huomasin työntäväni naamaani lähemmäs älyluurini näyttöä ja aivoni syvemmälle Facebook-seinälleni, jossa ei tapahtunut mitään. Ihan vaan, että ei varmasti tarvitsisi sönköttää kenellekään mitään.

Äitin rakas!
Luokasta löysin mukavan paikan eturivistä turvallinen seinä vierelläni. Luonnollisesti vieruspaikkani toisella puolella täyttyi viimeisenä, mutta paikka oli hyvä. Tunti liukui mukavasti ja samalla hieman viestittelin Tonin kanssa kuinka Aisla sopeutui hoitoon jäämiseen. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, nimittäin kahvitauko. Hädin tuskin muistinkaan, että tällaisia luxusjuttuja koulussa voi osakseen saada. Tarkoitan siis luppoaikaa. Silloin alkoi vähän itkettää ja pala tuntui kurkussa, koska en tiennyt kenelle olisin voinut jutella. Kun kaikilla on omat juttunsa, enkä tiedä kenestä Matista tai Maijusta puhutaan, niin jätän mielummin osallistumatta. Koulussa olo tuntuu edelleen aika merkityksettömältä ja ahdistavalta, kun tiedän että eräs pieni tyttö saattaisi kaivata päiväkodin hiekkiksellä äitiään. Löysin tällä tauolla onneksi pakokeinon musiikista ja piirtelystä, käytän sitä varmasti jatkossakin. Pointsit Asan uudelle levylle. Hullun hyvä!

Päivä helpotti taas heti tauon jälkeen, kun meidät jaettiin pienempiin ryhmiin tekemään tehtävää. Sanoisin siis, että tunnilla kaikki ok jo, mutta ahdistaa kaikki ruoka- ja kahvitauot. En oikein osaa tehdä yhtään aloitetta näiden uusien ihmissuhteiden luomiseksi. Tänään ja eilen olen ehtinyt jo pelkäämään, että minussa onkin jotakin vikaa ja en osaa enää kotiäitinä olon jälkeen puhua ihmisille. Kävin kuitenkin kuntosalilla, jossa puhuin tuntemattomalle ihmiselle niitä näitä ja me molemmat osallistuttiin keskusteluun. Samassa pukuhuoneessa vastaan tuli toinenkin nainen, joka on nyt tällä uudella luokallani. Siellä pystyin puhumaan hänellekin rentoutuneesti. Koen aika suurta ylivirittäytyneisyyttä tuolla tauoilla, joissa vain vilisee satoja ihmisiä. En saa oikein mistään kiinni.

Ryytynyt mutsi ja hiukan läheisyyttä!
Kai tämä tästä. Sitä olen hokenut itselleni ja toivon sen pitävän paikkaansa. Aislalla oli mennyt todella hienosti ja neiti oli reippaasti jäänyt hoitoon. Välillä oli hiukan ikävä iskenyt, mutta hoitajan syliin pääsy oli sitä helpottanut. Eiköhän tämä tästä. Ehkä.

Haluan vielä kiittää teitä kaikkia lukijoita ja ystäviä suuresta tuesta, jota olen näiden kahden päivän aikana saanut eri reittejä. Kiitos <3 Ne ovat olleet korvaamattomia. Pahoittelen myös, jos tekstieni laatu on jotenkin madaltunut, kun olen niin väsynyt, että ajatus ei juokse. 

1.9.2015

Ensimmäinen (itkunsekainen) koulupäiväni

Tänään se arki sitten iski kasvoille kaikista kovimmilla. Bussi ei kulkenut kuten aikataulu sanoi, joten päädyin juoksemaan kauheaa kyytiä ympäri tuntematonta rakennusta. Paikalle hikisenä ja hengästyneenä, mutta juuri ja juuri ajallaan. Penkille istumaan. Jännitystä. Hikoiluttaa, tärisyttää ja sydän pamppailee. Ei tee yhtään mieli olla paikan päällä, mutta pakko on. Valtava hälinä ja kauhea määrä tuntemattomia ihmisiä, onneksi edes opettaja muisti. "Ketkä ovat uusia?" kysyy toinen opettaja, enkä tiedä tulisiko viitata vai ei, koska olenhan tavallaan uusi. En vastaa. Joku toinen vastaa kysymykseen, jes täällä on joku toinenkin uusi, ajattelen. Hän esittelee itsensä, pian onkin minun vuoroni. Haluan siitä mahdollisimman pian eroon, joten kerron nopeasti vain olleeni hoitovapaalla ja nyt täällä. Huh, helpotus, ei jääty tenttaamaan. Koko lopputunti ihan pihalla mistä puhutaan, jännittää niin paljon. Jako pienryhmiin. Ihana pienryhmä ja vastaanottavaisia ihmisiä. Minä vain ihan pihalla edelleen, enkä tiedä mitä sanoa tai kuinka toimia. Selviän vienosti hymyillen tunnin läpi. Ruokatauko.

Bussissa onnellisen tietämättömänä päivän kulusta..
En tarkalleen tiedä oliko se jokin jännityksen purkautumiseen liittyvä reaktio vai iso pettyminen omiin voimiin, mutta itku. Ystävällinen opettaja käytävässä kysymässä mitä kuuluu ja minä vollotan kuin pieni lapsi. Seurauksena molempien kiusaantuminen, opettaja jatkaa matkaansa. Minä menen vessaan. Epätoivoisia yksinäisiä fiiliksiä. Haluan vain kotiin. Haluan vain halauksen. Pitää keräillä tovi. Poistun vessasta ja olen eksynyt kouluun. En tiedä missä on ruokala, en tiedä mistä tulin. Haahuilen ympäriinsä ja soitan kotiin. Päiväkodissa oli mennyt hienosti. Taapero oli kuulemma syönyt perunaa ja tiikeritarra omalla paikalla oli vaikuttava edelleen. 

Aika etsiä se ruokala. Löydän. Ensimmäisenä vastaan tullut salaattilinjasto kuulostaa tarpeeksi houkuttelevalta, jonotan siihen edelleen itkuani nieleskellen. Näen vanhoja luokkakavereitani syömässä, mutta nyt en uskalla jutella kenellekään etten ala itkemään. Menen yksin syömään. Ruoka on hyvää, mutta ei tee yhtään mieli syödä. Lähinnä oksettaa ja tahtoisin edelleen kotiin. Tuijotan älypuhelimeni näyttöä sekalaisesti selaillen, etten ala tuijottamaan ihmisiä. Yritän pitää katseen pöydässä, sillä silmien nostamisen vaarana olisi, että saattaisi livahtaa muutama kyynel. Saan syötyä ja rohkaistun juttelemaan niille vanhoille luokkakavereille. Itku meinaa edelleen tulla, mutta saan jonkinlaista rauhaa siitä, että tunnen tästä rakennuksesta edes jonkun. Palautan astiat ja haen kahvin mukaan. Alan etsiä luokkaa. G-rakennus. Missä helvetissä on G-rakennus?

Vessaitkua koulussa. Oon niin raukkis.
Kello tulee melkein tasan. Missä on rakennus G? En ymmärrä karttaa. Tuntemattoman näköisiä ihmisiä, kukaan ei näytä tutulta. Itkettää jälleen. En uskalla kysyä keltään, koska en tiedä tärisisikö ääneni. Entä jos vain luovutan. Lopulta vastaan kävelee tuttuja naamoja aamun luennoilta ja kysyn minne mennään. He ovat mukavia ja pääsen samaa matkaa. Jään automaattisesti ensimmäiseen penkkiin istumaan, muut kapuavat ylös asti. Jään taas yksin, oma mokani. En pysty keskittymään tunnilla lainkaan, mietin vain, että onko tämä oikea paikka minulle. Kuinka monella muulla tavalla olisin voinut asiani järjestellä. Yritän kuunnella, puhutaan jostain ryhmiin jakautumisesta. Haluatteko valita itse ryhmänne vai arvotaanko. Rukoilen arvontaa mielessäni, mutta tietysti kaikki muut tahtovat itse valita seuransa. Päädytään valintaan ja opettaja kysyy jaatteko ryhmän tässä vai itsenäisesti. Silloin on pakko avata suuni ja totean tämän ensimmäiseksi koulupäiväkseni, enkä tunne ketään, en tiedä mihin ryhmään voisin mennä. Mukava käänne, kun eräs ryhmä pyytää minut heidän kanssaan. Ehkä en olekaan yksin. Kukaan ei ehkä tiedä aamupäiväisestä sekopäisestä itkeskelystäni.

Ryhmätyöskentelyä, enää ei itketä. En kuitenkaan muista koko opinnoista mitään ja tajuan, että voin joutua hiukan kertaamaan. En todella muista yhtään mitään. Vielä luokkaan kokoontuminen ja pois pääsy. Vapaus. 

Sellainen koulupäivä. Toivottavasti huomenna itkettäisi hiukan vähemmän, niin uskaltaisin ehkä puhuakin ihmisille. Tämä päivä oli paljon rankempi omalta osaltani, kun olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Onneksi tämä on lyhyt viikko ja viikonloppuna on tiedossa nollausta, kun ei tarvitse siellä Seinäjoella Hiphopin merkeissä ajatella koko asiaa! Anteeksi myös instakuvista, tästä ei tule tapaa, mutta en kantanut koulussa kameraa mukana, heh. Sepä se olisikin siitä puuttunut..