1.9.2015

Ensimmäinen (itkunsekainen) koulupäiväni

Tänään se arki sitten iski kasvoille kaikista kovimmilla. Bussi ei kulkenut kuten aikataulu sanoi, joten päädyin juoksemaan kauheaa kyytiä ympäri tuntematonta rakennusta. Paikalle hikisenä ja hengästyneenä, mutta juuri ja juuri ajallaan. Penkille istumaan. Jännitystä. Hikoiluttaa, tärisyttää ja sydän pamppailee. Ei tee yhtään mieli olla paikan päällä, mutta pakko on. Valtava hälinä ja kauhea määrä tuntemattomia ihmisiä, onneksi edes opettaja muisti. "Ketkä ovat uusia?" kysyy toinen opettaja, enkä tiedä tulisiko viitata vai ei, koska olenhan tavallaan uusi. En vastaa. Joku toinen vastaa kysymykseen, jes täällä on joku toinenkin uusi, ajattelen. Hän esittelee itsensä, pian onkin minun vuoroni. Haluan siitä mahdollisimman pian eroon, joten kerron nopeasti vain olleeni hoitovapaalla ja nyt täällä. Huh, helpotus, ei jääty tenttaamaan. Koko lopputunti ihan pihalla mistä puhutaan, jännittää niin paljon. Jako pienryhmiin. Ihana pienryhmä ja vastaanottavaisia ihmisiä. Minä vain ihan pihalla edelleen, enkä tiedä mitä sanoa tai kuinka toimia. Selviän vienosti hymyillen tunnin läpi. Ruokatauko.

Bussissa onnellisen tietämättömänä päivän kulusta..
En tarkalleen tiedä oliko se jokin jännityksen purkautumiseen liittyvä reaktio vai iso pettyminen omiin voimiin, mutta itku. Ystävällinen opettaja käytävässä kysymässä mitä kuuluu ja minä vollotan kuin pieni lapsi. Seurauksena molempien kiusaantuminen, opettaja jatkaa matkaansa. Minä menen vessaan. Epätoivoisia yksinäisiä fiiliksiä. Haluan vain kotiin. Haluan vain halauksen. Pitää keräillä tovi. Poistun vessasta ja olen eksynyt kouluun. En tiedä missä on ruokala, en tiedä mistä tulin. Haahuilen ympäriinsä ja soitan kotiin. Päiväkodissa oli mennyt hienosti. Taapero oli kuulemma syönyt perunaa ja tiikeritarra omalla paikalla oli vaikuttava edelleen. 

Aika etsiä se ruokala. Löydän. Ensimmäisenä vastaan tullut salaattilinjasto kuulostaa tarpeeksi houkuttelevalta, jonotan siihen edelleen itkuani nieleskellen. Näen vanhoja luokkakavereitani syömässä, mutta nyt en uskalla jutella kenellekään etten ala itkemään. Menen yksin syömään. Ruoka on hyvää, mutta ei tee yhtään mieli syödä. Lähinnä oksettaa ja tahtoisin edelleen kotiin. Tuijotan älypuhelimeni näyttöä sekalaisesti selaillen, etten ala tuijottamaan ihmisiä. Yritän pitää katseen pöydässä, sillä silmien nostamisen vaarana olisi, että saattaisi livahtaa muutama kyynel. Saan syötyä ja rohkaistun juttelemaan niille vanhoille luokkakavereille. Itku meinaa edelleen tulla, mutta saan jonkinlaista rauhaa siitä, että tunnen tästä rakennuksesta edes jonkun. Palautan astiat ja haen kahvin mukaan. Alan etsiä luokkaa. G-rakennus. Missä helvetissä on G-rakennus?

Vessaitkua koulussa. Oon niin raukkis.
Kello tulee melkein tasan. Missä on rakennus G? En ymmärrä karttaa. Tuntemattoman näköisiä ihmisiä, kukaan ei näytä tutulta. Itkettää jälleen. En uskalla kysyä keltään, koska en tiedä tärisisikö ääneni. Entä jos vain luovutan. Lopulta vastaan kävelee tuttuja naamoja aamun luennoilta ja kysyn minne mennään. He ovat mukavia ja pääsen samaa matkaa. Jään automaattisesti ensimmäiseen penkkiin istumaan, muut kapuavat ylös asti. Jään taas yksin, oma mokani. En pysty keskittymään tunnilla lainkaan, mietin vain, että onko tämä oikea paikka minulle. Kuinka monella muulla tavalla olisin voinut asiani järjestellä. Yritän kuunnella, puhutaan jostain ryhmiin jakautumisesta. Haluatteko valita itse ryhmänne vai arvotaanko. Rukoilen arvontaa mielessäni, mutta tietysti kaikki muut tahtovat itse valita seuransa. Päädytään valintaan ja opettaja kysyy jaatteko ryhmän tässä vai itsenäisesti. Silloin on pakko avata suuni ja totean tämän ensimmäiseksi koulupäiväkseni, enkä tunne ketään, en tiedä mihin ryhmään voisin mennä. Mukava käänne, kun eräs ryhmä pyytää minut heidän kanssaan. Ehkä en olekaan yksin. Kukaan ei ehkä tiedä aamupäiväisestä sekopäisestä itkeskelystäni.

Ryhmätyöskentelyä, enää ei itketä. En kuitenkaan muista koko opinnoista mitään ja tajuan, että voin joutua hiukan kertaamaan. En todella muista yhtään mitään. Vielä luokkaan kokoontuminen ja pois pääsy. Vapaus. 

Sellainen koulupäivä. Toivottavasti huomenna itkettäisi hiukan vähemmän, niin uskaltaisin ehkä puhuakin ihmisille. Tämä päivä oli paljon rankempi omalta osaltani, kun olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Onneksi tämä on lyhyt viikko ja viikonloppuna on tiedossa nollausta, kun ei tarvitse siellä Seinäjoella Hiphopin merkeissä ajatella koko asiaa! Anteeksi myös instakuvista, tästä ei tule tapaa, mutta en kantanut koulussa kameraa mukana, heh. Sepä se olisikin siitä puuttunut..

14 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihan hirveeltä päivältä mutta kiitos että kirjoitit tän. Nyt ainakin tiedän etten ole ainut joka joskus itkee kauhua väsymystä ja yksinjäämistä uusissa tilanteissa.
    Moni varmasti voi näin koulujen alettua samaistua. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon niin itkuherkkä, että oikein nolottaa. :D En tiedä mihin miun kyynelten pidätyskyky on jäänyt :D Kiitos tsempeistä <3

      Poista
  2. Pystyn samaistumaan niiin hyvin. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  3. Ah, niin tutun kuuloinen ekojen koulupäivien ahdistus. Onneksi saan olla kotona vielä ainakin pari vuotta, vaikka edessähän tämä on toki sitten.

    Tsemppiä koulutielle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsit, nauti täysin siemauksin siitä parista vuodesta! Elä huoli huomisesta niin sanotusti ;) Itse en osannut! Kiitos tsempeistä :)

      Poista
  4. Voih, tsemppiä!! Mä niin näen itseni tässä tekstissä vuoden päästä:D silloin oon ollut kotona 6,5v ja paluu kouluun voi olla aika raakaa rääkkiä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos tsempeistä <3 Jos yhtään lohduttaa, niin nyt menee jo paaaaaljon paremmin!

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!