28.10.2015

Bloggaamisen ja pornoteollisuuden yhteiset piirteet

Olen paljon pohtinut bloggaamista ja sen tarkoitusta lähiaikoina. Toisaalta rakastan bloggaamista, mutta toisaalta se myös vähän ällöttää minua. Itsensä mainostaminen, esille tuominen ja jatkuva kilpailu monesta asiasta oksettaa. Itsekin sorrun vertailemaan jatkuvasti itseäni muihin, vaikka yritän kamppailla fiilisteni kanssa, että en tekisi sitä. Olen kai vaan niin kilpailuhenkinen.


Katsoin taannoin dokkarin Hot girls wanted Netflixistä. Se kertoo nuorten pornotähtien "urasta", joka usein on pelkkä tähdenlento vain. Siinä tytöt luopuvat omista eettisistä ja moraalisista päätöksistään, kun yrittävät pitkittää uraansa. Tekevät juttuja, joita eivät alunperin aikoneetkaan, sillä se on ainoa keino pysyä mukana pornoteollisuudessa. Ja silloinkin ura päättyy sitten lopulta aika nopeasti suurimmalla osalla.

Olen salaa mielessäni huomannut samankaltaisuuksia blogimaailmassa. Se on se mikä oksettaa. Juuri tuo itsensä tyrkyttäminen ja omien rajojen kasvaminen. Kun päättää aluksi, että mitä kaikkea aikoo jakaa itsestään somessa, niin yhtäkkiä huomaakin, että ne omat rajat ovatkin aika häilyvät. Kertoo asioita, joita ei olisi koskaan uskonut kertovansa. Kilpaillaan parhaiden kavereiden kanssa huomiosta. Ymmärrättekö mitä haen? Urankaan pituudet eivät varmaan päätä huimaa (ellei lykästä), vaikka omasta itsestä annetaan niin paljon. Niin ja vaikka ei oltaisikaan fyysisesti alastomia, niin henkisesti usein ollaan.

Tietysti halu blogata ja olla hyvä tässä kasvaa koko ajan. Nälkä kasvaa syödessä niin sanotusti, mutta välillä on hyvä myös kelailla, että mitkäs ne omat arvoni olivatkaan? Olisi ehkä ihan hyvä kirjoittaa ne omat "sääntönsä" vaikka ylös, joihin voi sitten palata, kun huomaa miten draamanhakuista tekstiä ja kuvia suoltaa itsestään.


En ole kuitenkaan lopettamassa, vaikka kamppailenkin näiden ajatusteni kanssa toisinaan. Sen sijaan aion punnita vakavasti omaa arvopohjaani ja sitä miksi bloggaan. Tietysti nautin huomiosta ja yleisöstä, mutta se ei ole se syy (vaikka jossain kohtaa se melkein alkoi olemaan), enkä tahdo että siitä tulee se. Juttu on kuitenkin jossain ihan muualla. Täytyy palata siihen alkuperäiseen ajatukseen.

Mitäs mieltä olette tästä? Oletteko kilpailuhenkisiä? Miksi te kirjoitatte blogia? Miksi luette blogeja? Ällöttääkö muita?

25.10.2015

No hitto älä kommentoi

Vasta luettuani Tiinan postauksen blogimaailman ilkeästä kommentoinnista muistin, että ai niin, ajattelin itsekin tätä. Tästä ajattelin postata. Nimenomaan sen uhkailupostaukseni jälkeen, johon sain ensimmäiset kuraiset kommenttini. Noh. Miltäs se sitten tuntui?

Lähdetään liikkeelle vaikkapa siitä, että taannoin ajattelin tämän "ongelman" olevan vain todella suosituilla tai provosoivilla bloggaajilla. No ei näköjään. En ole huomannut muuttuneeni mitenkään aiempaa provosoivammaksi. Eipä ole lukijatkaan mitenkään nyt nousseet pilviin. Toki tässä yhdessä postauksessa, johon se kura tuli, oli enemmän lukijoita kuin muissa aiemmissa postauksissani. Olen kuitenkin saanut sen jälkeen muitakin kommentteja joiden tarkoitus tuskin on muuta kuin loukata, joten en ikävä kyllä usko niiden jääneen siihen.


Olen onnellinen siitä, että olen palannut kouluun. Jos näitä kommentteja olisi alkanut tulla ennen sitä, olisin voinut olla aika romuna. Nyt en ole. Olen aika sinut itseni, sanomieni asioiden sekä blogini kanssa. Lisäksi minulla on elämää somen ulkopuolella. Tämä viimeisin on se merkittävä kohta jonka vuoksi en ota itseeni niin pahasti. Some ei ole enää niin tärkeä, mikä se oli vielä kotona ollessani. Täällä oli iso osa sosiaalisista suhteistani, sillä kunnassani ei asu yksikään ystävistäni ja lapsen kanssa poistumisessa on toisinaan omat haasteensa. Nyt kun käyn koulua, en käytä aikaani kotona ajatellen blogia ja blogimaailmaa, vaan mietin lähinnä opiskelua. Voin kuitenkin kuvitella kuinka isoilta jutuilta ne voi tuntua jollekin toiselle ihmiselle.

Ei ne kuitenkaan mukavilta tunnu minustakaan. Tämä ilkeä kommentointi on havahduttanut minut siihen, että ei sinun tarvitse olla mitenkään ihmeellinen tai superärsyttävä saadaksesi niitä. Riittää vain, että blogiisi sattuu joku ilkeä tyyppi. Niin tai nämä tyypit varmasti kokevat minut jotenkin ärsyttävänä, mutta sehän nyt on vain fakta, että kaikkia ei voi miellyttää. Ei kaikki ihmiset pidä kaikista, en minäkään.


Se ei kuitenkaan mielestäni poista ongelmaa siitä, että ilkeä kommentti voi satuttaa pahastikin. Jos jonkun naama ärsyttää, niin mitä jos sen kommentin sijaan painaisi vaikka ruksia tuolta oikealta ylhäältä? Ei ole pakko kommentoida. Eri mieltä saa ja pitääkin olla, mutta voisi hieman tarkastella niitä käyttämiään sanoja. Peilata hieman itseensä. Miltä tämä minusta tuntuisi?

21.10.2015

Kysy minulta!

(Kirjoittelin jo kuukausi takaperin hieman motivaatiopulastani bloggaamiseen. Tuntuu siltä, että ei ole aikaa. Tuntuu, että en pysty siihen tasoon, joka blogissa on aiemmin ollut. Tuntuu, että tämä ei ole minua. 

Oikeasti päivittäin mietin aiheita joista voisin kirjoittaa. Arjessa tulee mieleen vaikka mitä aiheita. Olisi kiva kertoa tästä uudesta arjesta myös kuvien kera. Olisi kiva tehdä videopostaus. Olisi nastaa esitellä niitä syyskuun suosikkituotteita. Niin ja lokakuun, hupsista. Jotenkin tuntuu vain niin työläältä. Kaipaan muutosta, jotakin uutta.)

Uusia tuulia odotellessa ajattelin kuitenkin, että olisi siistiä toteuttaa pitkästä aikaa kysymyspostaus. Ajattelin toteuttaa sen niin, että vastaan videolla, mutta en kuitenkaan vain omaa naamaani kuvaten. Tahtoisin olla luovempi. Katsotaan mitä tästä tulee! Pistäkäähän kysymyksiä tuleen, niin lupaan vastata asiallisiin. Sanotaan vaikka, että voisin haluta kaikki kysymykset ensi kuun alkuun mennessä. Eli 1.11 olkoon päivä! Jee!


17.10.2015

Perhetuttu -juttu!

Aiemmassa postauksessani murehdin, että kuinkahan lapset tulevat reissullamme juttuun. Siis meidän ja Jonnan lapset. Sen pohtiminen oli niin turhaa.

Muistatteko kun itse lapsena tapasitte niitä perhetuttuja (tai sukulaisia), joiden kanssa ei niin usein päässytkään leikkimään? Kuinka etukäteen hieman jännitti ja kutkutti, mutta kun paikan päälle pääsi, niin juttu luisti kuin vettä vain. Sitten vain leikittiin niin kauan kuin ehdittiin niiden päivien aikana, ennen kuin jomman kumman perhe jatkoi matkaansa eteenpäin. Muistan ainakin omasta lapsuudestani tällaisia hetkiä. Lapsena kun oli niin helppoa tutustua uusiin kavereihin. Sen kuin menit omana itsenäsi. Tuollaisilta pieniltä lapsilta kun puuttuu vielä ne ennakkoluulot. Onneksi.


Näin kävi siis meidänkin lasten kanssa. Kun saavuimme perille, pääsimme portaat ylös ja Aisla sai ulkovaatteet pois päältään, oli hän valmis leikkiin. Niin ja vastassa olleet pienet tytöt olivat innokkaina mukana pienen pienen ujosteluhetken jälkeen. Siitä se leikki sitten lähti. Ja sitähän kesti koko sen ajan kuin kylässä olimme (eli vajaa 2vrk). Aisla ei ole koskaan leikkinyt noin itsenäisesti ja nätisti, kun näiden kahden sisaruksen kanssa. Ei paljoa tarvinnut muuta tehdä parin päivän aikana kuin syöttää, pukea ja nukuttaa. Muuten tytöt viihtyivät niin hyvin keskenään.

Ja mitä teki vanhemmat? Juotiin paljon kahvia, puhuttiin, naurettiin ja rentouduttiin. Ihan täydellistä. Skipattiin jopa sisäleikkipaikka (joiden perään äiti kovasti on), sillä nyt saimme vain olla. Se on niin harvinaista, että olisi ollut turhaa pilata sitä. Toivottavasti pääsemme taas pian tapaamaan. 

On vain jotenkin niin vaikeaa vieläkin uskoa, että voin kutsua lapsiperheystäviäni nykyään perhetutuiksi. Muutenkin on niin kummallista olla se vanhempi joissain tällaisissa tilanteissa. Silloin ne asiat vain tulee mieleen, että näinköhän se on omakin äiti silloin ajatteli.. Ja kyllä, niin varmaan teki.


Tämäkään ystävyys ei olisi startannut ilman blogia. Ah, onneksi olet(te) olemassa! Lisää kuvia seuraa jatkossa, sillä ollaan vielä reissussa ja läppärillä kuvanmuokkaus on _hieman_ hermoja raastavaa...

Onko teillä perhetuttuja?

13.10.2015

Syysloma retkelle!

Silloin kun olin vielä hoitovapaalla oli paljon helpompaa jotenkin jäsennellä tätä bloggaamista, että mitähän sitä jakaisi ja mistä kirjoittaisi. Nyt tästä on tulossa pahasti tällaista hiukan päiväkirjamaista kirjoittelua, pahoittelen jos ette pidä siitä, mutta en nyt osaa jotenkin eritellä aiheita tai kertoa muuta kuin kuulumisia. Ehkä sitten taas joskus. Tai ehkä jopa ensi kerralla, nyt tuntuu tältä.


Tällä viikolla vietämme syyslomaa (okei, lukkari sanoo itsenäistä opiskelua) ja Tonillakin juuri sopivasti loppuu yövuorot huomenna aamulla. Aiommekin siis lähteä vielä loppuviikoksi reissuun. Nenänpäämme suuntaavat kohti Itä-Suomea, jossa ei olekaan tullut käytyä hetkeen. Liian pitkään hetkeen. Nyt vain reissumme matkaa hieman eri reittejä, kuin yleensä. Ennen olemme ajelleet aina toista reittiä, mutta nyt on tarkoitus vierailla Jonnan (ja perheen) luona Etelä-Karjalassa. Olen niin iloinen, kun on ystäviä ympäri Suomen. Jännittää myös kuinka meidän lapsoset tulee juttuun keskenään, kun eivät ole aiemmin tavanneet!


Jonnalta jatkamme matkaamme siis kohti Joensuuta, mutta emme ihan sinne asti, vaan isäni luo vähän matkan päähän. Kesällä näimme isääni aika tiiviisti, joka on minulle edelleen vähän hassua, kun lapsena tapasimme aika harvoin isäni asuessa ulkomailla. Minun mielestäni on kuitenkin ihan superihanaa, että Aislalla on mahdollisuus tavata ukkia vähän useammin. Nyt kesästä onkin jo tovi. Aislakin odottelee jo innoissaan, kun mennään ukin luo.

Jännittää vähän pitkät ajomatkat, kun ei ole tullut niitä reissailtua nyt hetkeen. Saas nähdä kuinka taapero viihtyy. Varmaan jotain tekemistä täytyy jo pakata mukaan. Mikähän olisi autossa helppoa tekemistä pienelle?


Otan tietokoneen mukaan matkaan, mutta en ole kyllä lainkaan varma ehdinkö sitä edes raottaa matkan aikana! Kivaa syyslomaa teille muillekin lomalaisille ja jaxuhaleja (tämä oli vitsi) ahkerille työtä tekeville! Ja kuvissahan oli minun ihana perhe ulkoilemassa <3

9.10.2015

Kun pelottava syksy muuttuikin kiitollisuudeksi!

Olen alkanut hieman nauttimaan uudesta arjesta tässä pyörityksessä. Toisaalta koen suurta ahdistusta tekemättömistä koulutehtävistä ja koen itseni jatkuvasti jotenkin tyhmäksi tai vajavaiseksi koulussa, mutta toisaalta osaan nykyisin myös nauttia. Kun saa syödä lounaan rauhassa ja keskustella aikuisten kanssa.

Kiitosta sopeutumisesta voisin ensimmäisenä antaa rakkaalle tyttärelleni, joka aamuisin (tai toisina päivinä päivisin) lähtee mieluusti päiväkotiin ja kertoo aina päivän jälkeen, kuinka kivaa siellä on ollut. Kertoo kuka on kivoin täti ja mitä on tehty. Puhuu jatkuvasti muista päiväkodin lapsista termillä "mun kaverit". Tietysti ärrää päristäen supersöpösti. Pitkän päivänkin jälkeen, kun väsymys vähän kiukuttaa, jaksaa tyttö ajatella hyvillä mielin seuraavaa tulevaa päikkypäivää ja pohtii jo, että kukahan häntä on vastassa.


Aluksi pelkäsin niin kovasti sitä, kuinka joudun lapseni jättämään niin pienenä hoitoon, mutta rohkenen ehkä jopa sanoa, että päätös on ollut oikea. Lapsi ei vaikuta vahingoittuneen tai meidän väleistä ei ole tullut etäisiä. Tietysti on olemassa päiviä, kun äitiä surettaa ja ottaa päähän, mutta toistaiseksi ei tämän kuukauden aikana ole ollut päivä, kun tyttärellä on ollut tuollainen olo päikkyyn lähtiessä (alun jälkeen tietysti). Hän selkeästi nauttii seurasta.

Tästä pääsemmekin toiseen paikkaan, josta tahdon kiittää. Nimittäin päiväkoti, jossa ollaan oltu niin ihania, avoimia ja vastaanottavaisia. Olen niin tyytyväinen päätökseeni hakea pph:n sijasta sitten vaihtoa sinne päiväkotiin. Ei olisi parempaa ryhmää voinut olla. Hain päiväkotia ajatuksella, että siellä olisi ainakin yksi hoitaja, josta ronkeli äitikin tykkäisi. Tässä päiväkodissa ei ole hoitajaa, josta en voisi tykätä. Sydämellisiä kaikki ja auttamassa, kun sitä tarvitaan.


Kiitollisuutta koen myös ajatellessani omaa luokkaani ja pienryhmääni. Ensimmäisten päivien jälkeen olen kokenut oloni todella tervetulleeksi ja olen alkanut kokemaan oloani kotoisaksi laukoessani typeriä vitsejäni. Uskallan puhua ryhmässä ja olla oma itseni. Meidän luokka on myös täynnä ihan mahtavia persoonia, enkä vielä ole tavannut henkilöä, joka ei olisi mukava.

Ja kun on nyt kaikkia kiitelty, niin kiitellään vielä kerran. Nimittäin rakasta avopuolisoani, joka on siivonnut. Hehe. Minä olen ollut laiska. Ensi viikon syysloma tulee kyllä tarpeeseen koko perheelle! Postauksen kuvat on otettu viikko sitten poliisimuseossa, kun meillä oli perheaikaa <3

6.10.2015

Iso retkahdus

Nimittäin herkutteluun. Kesä tuli ja kilot myös. En minä niistä niin muuten välittäisikään, mutta tämä olo. Se on vain kamala. Turvonnut, paisunut ja ahdistunut. Nyt on aika ottaa taas itseään niskasta kiinni.

Viime keväänä olin Fitfarmin superdieetillä ja sainkin kiloja karistettua ihan mukavasti ja hyvän mielen itselleni. Nyt ollaan liian lähellä jojoilukierrettä, joten jotain on tehtävä. Joskus vannotin itselleni, että sellaiseen jojoilutouhuun en lähde ollenkaan, enkä ymmärrä miksi joku tekee niin. Pilata nyt jo saavutetut tulokset. No helpommin sanottu kuin tehty, kun jäätelö vain on niin hyvää ja suklaa maistuu herkulle ihan painosta riippumatta. Sitten kun annat sille hiukan periksi niin pian huomaat mättäväsi kuin tekisit sitä työksesi. Noh, nyt tulee piste tähän hommaan.

Tänään se alkoi. Paprikan muunneltu versio superdieetistä. Tarkoittaa käytännössä muuten superdieettiä (kun ohjeet löytyy edelleen keväältä), mutta kouluruokailun salaattilinjastolla sovellan ja jumpat olkoon akropainoitteisia. Näin ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu hyvältä, turvalliselta ja energiseltä. Kyllä minä tähän pystyn. Kaikista vaikeinta oli vain se aloittaminen, kuten aina. (Toivon, että sama koskee myös koulutehtäviä joiden palautuspäivät pian jo paukkuu...)

Ei ole ollut nälkä, kun koulussa on saanut puuhata tänään. Lisäksi tein tuossa pienen iltajumpan ja tuli niin rauhallinen mieli, että kyllä nyt kelpaa. Nyt seis tälle jojoilulle. Ei se ole niin vaikeaa miettiä mitä suuhunsa laittaa. Tuntuupa pöhlöltä kirjoittaa näin lyhyesti, mutta juuri nyt on niin varma ja päättäväinen olo, että taidan jättää tämän vain tähän. Ja loppuun kuva, koska kuva on aina kiva. Käytiin poliisimuseossa viikonloppuna!


Mites muilla? Veikö kesä ja jäätelöt? Alkoiko syksystä taas "uusi terveellinen elämä"? Mikä motivoi?

4.10.2015

En aio enää koskaan potkia kylpyammetta

Silloin kun Aisla syntyi, niin piti tietysti ostaa amme. Itse tahdoin kovasti vain sellaisen perinteisin Orthexin ammeen, koska olenhan aika perinteinen. Ainoa kriteeri oli, että tulppa on oltava, että voi sitten hitaasti valutella sitä vettä pois sieltä. No se tulppahan hukkui alta aika yksikön, mutta onneksi meillä oli jesaria eli jeesusteippiä eli ilmastointiteippiä. Sillä sitten reikää teippaamaan ja hyvin toimi taas. Ainoa ongelma oli se kun amme pyöri jatkuvasti tiellä. Minne menitkin, niin se taatusti oli jaloissa pyörimässä. Muistan ihan kuulkaas lapsuudestanikin, kun lapsuuden kotonani oli sama ongelma. Se hemmetin amme vain pyöri jaloissa ja aina siihen sai kompastella. Se ei mahtunut kaappiin, sitä ei saanut piiloon ja se vain oli tiellä.

Sitten muutettiin asuntoon, jossa oli suihkukaappi. Siellä se Orthexin ihana perinteinen amme vasta pyllystä olikin. Se ei mahtunut suihkuun, vauva vihasi sitä ja niin aloin minäkin vihaamaan. Kätkin sen piiloon ja ostin muovisen uima-altaan Prismasta joka pyöreän muotonsa ansiosta mahtui meidän suihkukaappiin. Mutta se tosiaan oli puhallettava amme, jota en sitten jaksanut puhallella päivästä toiseen, joten sekin oli lähinnä tiellä. Lopulta se alkoikin vuotamaan, vaikka juuri lapsi oli innostunut kylpemisestä. Jesarit tuli taas käyttöön.

Olin kuitenkin tehnyt jo päätöksen, että nyt heivasin tämän vuotavan ammeen ties minne ja tästä lähtien vain suihkuteltaisiin, kun juuri silloin sain mielenkiintoisen tarjouksen kokoontaitettavasta ammeesta. Olinhan tiennyt sellaisten olemassa olosta, mutta perinteisenä tyyppinä pidän kaikkea uutta turhana, ennen kuin kokeilen. Niin kävi tämänkin kanssa. Tiedättekös, joku muotijuttu vain, kohta niitä ei ole kellään. Tämä tuli kuitenkin niin sopivaan saumaan, että pakkohan siihen oli tarttua. 


Sitten kotiutettiin ensinäkin maailman ihanimman värinen amme (oranssista on näköjään tulossa minulle joku juttu). Ja kuten arvata saattaa - oih ja voih, miten helppoa! Tämän saavuttua en ole kertaakaan kironnut, että amme olisi tiellä tai että se ei mahtuisi meidän suihkukaappiin. Tämä on niin paljon kompaktimpi muodoltaan, mutta ihan yhtä tilava sisällöltään. Lapsi tykkää kokoamisesta (joka on niin helppoa, että se osaa sen melkein itse) ja äiti tykkää kun saa tuupata ammeen vessan pienimpään nurkkaukseen kun sitä ei käytetä. 


Kysynpähän vaan, että miksi me ei ostettu tällaista jo vauvalle? Mukana tuli myös vauvatuki, jonka niin aion säästää sen varalle, jos vielä joskus lisäännytään. Se oli kankainen ja tilaa viemätön sekin. Olen nimittäin nähnyt sellaisia muovisia vauvatukilohmoja, jollaista en meille koskaan halunnut tilaa viemästä. Tämä oli niin pieni, että piilotin se jo johonkin tosi hyvään talteen.

Ai juu ja vielä yksi juttu! Toi tulppa pysyy tuolla vaikka sen avaa. Ei muuten huku. Suosittelen niin paljon. Voisin sanoa, että 5/5. Ammeet löytyvät täältä, jos innostuit. Itse harkitsen vakavasti tulevaisuuden varalle tuota ihmeistuinta. En tahdo potkia sellaistakaan, sitten kun sen aika koittaa.

Alla tuo meidän Orthexin amme..