9.10.2015

Kun pelottava syksy muuttuikin kiitollisuudeksi!

Olen alkanut hieman nauttimaan uudesta arjesta tässä pyörityksessä. Toisaalta koen suurta ahdistusta tekemättömistä koulutehtävistä ja koen itseni jatkuvasti jotenkin tyhmäksi tai vajavaiseksi koulussa, mutta toisaalta osaan nykyisin myös nauttia. Kun saa syödä lounaan rauhassa ja keskustella aikuisten kanssa.

Kiitosta sopeutumisesta voisin ensimmäisenä antaa rakkaalle tyttärelleni, joka aamuisin (tai toisina päivinä päivisin) lähtee mieluusti päiväkotiin ja kertoo aina päivän jälkeen, kuinka kivaa siellä on ollut. Kertoo kuka on kivoin täti ja mitä on tehty. Puhuu jatkuvasti muista päiväkodin lapsista termillä "mun kaverit". Tietysti ärrää päristäen supersöpösti. Pitkän päivänkin jälkeen, kun väsymys vähän kiukuttaa, jaksaa tyttö ajatella hyvillä mielin seuraavaa tulevaa päikkypäivää ja pohtii jo, että kukahan häntä on vastassa.


Aluksi pelkäsin niin kovasti sitä, kuinka joudun lapseni jättämään niin pienenä hoitoon, mutta rohkenen ehkä jopa sanoa, että päätös on ollut oikea. Lapsi ei vaikuta vahingoittuneen tai meidän väleistä ei ole tullut etäisiä. Tietysti on olemassa päiviä, kun äitiä surettaa ja ottaa päähän, mutta toistaiseksi ei tämän kuukauden aikana ole ollut päivä, kun tyttärellä on ollut tuollainen olo päikkyyn lähtiessä (alun jälkeen tietysti). Hän selkeästi nauttii seurasta.

Tästä pääsemmekin toiseen paikkaan, josta tahdon kiittää. Nimittäin päiväkoti, jossa ollaan oltu niin ihania, avoimia ja vastaanottavaisia. Olen niin tyytyväinen päätökseeni hakea pph:n sijasta sitten vaihtoa sinne päiväkotiin. Ei olisi parempaa ryhmää voinut olla. Hain päiväkotia ajatuksella, että siellä olisi ainakin yksi hoitaja, josta ronkeli äitikin tykkäisi. Tässä päiväkodissa ei ole hoitajaa, josta en voisi tykätä. Sydämellisiä kaikki ja auttamassa, kun sitä tarvitaan.


Kiitollisuutta koen myös ajatellessani omaa luokkaani ja pienryhmääni. Ensimmäisten päivien jälkeen olen kokenut oloni todella tervetulleeksi ja olen alkanut kokemaan oloani kotoisaksi laukoessani typeriä vitsejäni. Uskallan puhua ryhmässä ja olla oma itseni. Meidän luokka on myös täynnä ihan mahtavia persoonia, enkä vielä ole tavannut henkilöä, joka ei olisi mukava.

Ja kun on nyt kaikkia kiitelty, niin kiitellään vielä kerran. Nimittäin rakasta avopuolisoani, joka on siivonnut. Hehe. Minä olen ollut laiska. Ensi viikon syysloma tulee kyllä tarpeeseen koko perheelle! Postauksen kuvat on otettu viikko sitten poliisimuseossa, kun meillä oli perheaikaa <3

4 kommenttia:

  1. Ekaa kertaa blgiasi lueskelen ja ehdottomasti aion jatkaakin! Minkä ikäisenä veit tyttäresi pk:iin? Entä mitä opiskelet? Itselläni 10kk tyttö, ja pk olisi tarkoitus 1v aloittaa. Ressaan sitä valmiiksi jo todella paljon! :/ harmittaa jättää lapsi, mutta on myös oikeasti pakko jatkaa opiskeluita. Sen vuoksi kyselenkin, josko saisin vertaistukea ;) hirveää, mitä sinulle on tapahtunut yöaikaan yksin liikkuessasi. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, sen vuoksi en koskaan liikukaan yksin pimeällä. Selvisikö mitä opiskelijapojalle tapahtui? Hyvä kun pinkaisit paikalta ja hälytit apua, vähiten sinusta varmasti olisi ollut apua vieressä tyttömäisesti kiljumassa tai lähtiessä nyrkkitappeluun matkaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla aina kun joukkoon liittyy lisää lukijoita, kiitos siitä :) Aisla on aloittanut tänä syksynä ja on juhannuksena täyttänyt 2v. Ei mikään superpieni siis enää, mutta onhan se oma lapsi aina äidille vauva. Opiskellessa on se hyvä puoli, että vaikka hommaa onkin "työpäivien" ulkopuolellakin, niin on tosiaan niitä etäpäiviä ja sellaisia, kun ei tarvitse laittaa lasta hoitoon, jos saa revittyä sen ajan jostain muualta :) Täytyy tosiaan sanoa, että itse näin tämän aloituksen vielä kesän lopussa ihan maailmanloppuna ja tuntui, että en saa enää ikinä viettää aikaa tyttäreni kanssa, mutta onneksi asiat ei ole ihan niin mustavalkoisia. Saadaan kyllä nauttia toistemme seurasta edelleen. Ja tuo yöllinen uhkailujuttu ei koskaan ihan tarkalleen minulle ratkennut, mutta sanotaan niin, että kaikkien tietojeni perusteella olen pystynyt ynnätä, että siellä tuskin on sattunut mitään :) Ainakaan vakavaa, koska silloinhan minulla olisi tieto.. :) Ja tosiaan, avun hälyttäminen oli ensimmäisenä mielessä ja olin juossut sitten jo niin kauas, että en enää nähnyt ketään, kun yritin taakseni katsoa. Jotenkin ei tee kyllä yhtään mieli bailaamaan nyt. Huhhhuh.

      Poista
    2. Moikka!

      Mäkin törmäsin blogiisi tänään ekaa kertaa ja ihanalta vaikuttaa.

      Anonyymille voisin kertoa, että oma tyttäreni aloitti n. 2,5 kk sitten päiväkodin, ollessaan 11 kuukauden ikäinen. Aivan mahtavasti on alkanut ja tyttö viihtynyt todella hyvin. Aamuisin jo pihassa hihkuu kun tajuaa minne taas tultiin :D Isommat lapset ottaneet tästä ryhmän pienimmäisestä oikein "lemmikin", aina varsinaisten hoitajien mukana hoivaamassa E:tä. Kyllä oli sydän syrjällään alkuaikoina, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen päätökseeni, ja E on oppinut vaikka mitä uusia taitojakin isommilta lapsilta!

      Poista
    3. Kiitos ja kiva kun on uusia lukijoita joukossa :) Ihanaa, että keskusteluun liittyi joku, jolla on kokemusta pienemmän lapsen hoitoon viemisestä. Tämmöinen on miun mielestä just kommentoinnin parasta antia :) Ja kyllä meidän tytön ryhmässä kanssa tuntuu olevan ne pienimmät sellaisia "lemmikkejä", hihi :)

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!