30.11.2015

Uusi identiteettini - en olekaan tyhmä!

Kun syksyllä kävin hiukan valittelemassa ongelmistani keskittyä opinnoissa, kouluterkkari käski minun varata ajan lukihäiriötestiin. Olin ihan todella varma, että sitä minulla ei ainakaan ole, sillä en änkytä lukiessani, luen suhteellisen nopeasti (ainakin iltasadut....) ja kirjoitankin omasta mielestäni ihan kivaa tekstiä ja se tulee helposti.

Menin sitten luottavaisin mielin testiin ja kävelin pois ihan uuden identiteetin kera. Minulla siis oli se pirun lukihäiriö. Eipä siinä, ei se tietysti minua ihmisenä huononna millään tavalla, mutta selittää ehkä minkä takia on hiukan hankaluuksia opiskella. Kysehän tässä lievässä lukihäiriössäni oli lähinnä siitä, että en ymmärrä mitä luen. Kirjoitan keskiarvoa nopeammin ja teknisesti luenkin ihan keskiarvon verran, mutta en vain ymmärrä mitä luen. Eli älkää ihmetelkö niitä hassuja asiaan kuulumattomia kommenttejani blogeissanne, hehhe. No ei (mutta tavallaan kai joo).

Olen ollut vain niin yllättynyt tuon testin tuloksesta, sillä enhän ole koskaan tiennyt kuinka haastavaa lukeminen ihmisille normaalisti on. En ole koskaan eläessäni kuvitellutkaan, että minulla voisi olla jotakin ongelmia lukemisen kanssa, sillä olen päässyt peruskoulussa ja ammattikoulussa tällaiset lukihäiriöseulatkin läpi mennen tullen. Ei ongelmia.

Hienoa on ollut löytää selityksiä sille, miksi tentteihin lukiessa päähäni jää vain kaljuja kohtia, kun olen repinyt tupollisen hiuksia päästäni tuskaillessani. Tekstin sisällöstä kun ei ole sitten ollutkaan hajua. Tämä minun tulokseni oli kuitenkin vielä lievä, niin voin vain kuvitella mitä elämä on isomman lukihäiriön kanssa. Usein on luokallani ollutkin joku, joka on kertonut, että hänellä on lukihäiriö ja on tullut varmaan itse vähän vähäteltyä asiaa. Se tuntuu olevan niin yleinen vaiva ja moni sen kanssa pärjää, niin ei kai se niin paha voi olla, mutta täytyy myöntää, en todellakaan ole ollut ikinä hyvä koulun kävijä. Ehkä tämä lukihäiriö on nyt sitten osasyy siihen. Hassua.

"Siis mitä just luin?" -ilmeeni.
Onko lukijoilla lukihäiriötä? Kuinka ne näyttäytyy ja onko opiskelu sujunut niiden kanssa?

28.11.2015

Koko perheen joulukalenteri

Minä en ole oikein tuosta joulusta perustanut ennen Aislan tuloa, mutta nyt olen villiintynyt ihan täysin. Kahtena kesänä olen saanut noukkia pisteleviä kuusenneulasia matosta, kun kukaan ei ole jaksanut pitää sitä vesissään joulun aikaan, vaikka joka vuosi olen vannonut että kuustahan meille ei tule. Hehhe. Joo ja viime jouluna menin vielä joulukoristelemaan kodin, hoho. Ei yhtään minun tapaistani. Jotenkin vain kun lapsi ja innostus ja ensimmäinen joulu ja toinen joulu ja nyt vielä kolmaskin! Ja tästähän tulee kaikista jouluista paras, koska lapsi jo ymmärtää niiden minun koristeiden päälle (joita en muuten varmasti ole laittamassa tällä kertaa, koska viimeksi taisin repiä viimeiset pois kesäkuussa, jos silloinkaan). 



Joulukalenteri on kuitenkin sydämen asia tänäkin vuonna, sillä viime vuonna alkoi jo hieno perinne koko perheen joulukalenteristamme. Käytännössä asia tarkoittaa sitä, että pikku paketteja ei askarrella vain perheen pienimmäiselle, vaan meille kaikille. Minä askartelen Aislalle, Toni minulle ja minä ja Aisla yhdessä Tonille. Sitten ne laitetaan joka ilta jonnekin yhteiseen paikkaan, josta sitten aamulla saa taapero ne löytää ja voimme yhdessä avata kaikkien pikkupaketit.


Viime vuonna, kun meillä oli tällainen samanlainen kalenterisysteemin, koin sen sellaisena joulunajan yhteisenä lämpiämänä juttuna. Joulu kun on sitä sellaista perheaikaa, lämpöä ja rakkautta. Tämä on sellainen pieni esivalmistelu tunnelman luomiseen. Tämä pieni 10 minuuttiakin läsnäoloa perheen kanssa päivittäin yhdistää ihan tosissaan mielestäni. Kenelläkään ei ole kännykkää kädessä, vaan katsellaan niitä toisen ilahtuneita katseita, kun hän kaivelee sen saman teepussin kuin kaksi päivää aiemminkin samasta kalenterista. Ei sillä ole mitään väliä mitä siellä sisällä on, vaan sillä, että on ajatellut sitä toista. Ja nimenomaan yhteisöllisyyttä luo myös sellainen prosessi, kun sitä kalenteria yhdessä Aislan kanssa puuhaillaan. (Toni on myös aika laiska kukkien tuoja, niin nuo 24 pientä lahjaa, joissa hän on joutunut ajattelemaan vain minua korvaa aika monta kukkapuskaa.)



Sellainen on meidän koko perheen kalenteri. Lisäksi löytyy myös megahieno Frozen-aiheinen kalenteri valoilla  ja suklaalla sekä Fazerin kalenteri meille aikuisille, omnomnom. Minun äiti osti. 

Millaisia kalentereja teillä on? Onko perheen aikuisilla kalenterit? Herkkuja vai jotakin muuta?

24.11.2015

Olen kasvanut (henkisesti)

Katsoin yksi päivä sellaista ohjelmaa, jonka muistan nähneeni vuosia takaperin aiemmin. Siinä oli pariskunta, joka hieman saattoi jakaa ihmisten mielipiteitä. Niin tai jakoikin, koska keskustelupalstat kävivät kuumana sen jäljiltä silloin. Itse kuuluin ensimmäisen kerran katsoessani siihen kategoriaan, jota ärsytti. Ihan todella paljon ärsytti näiden ihmisten tyyli ja tapa elää. Muistan, kuinka olin oikein näreissäni, kun katsoin tätä ohjelmaa ja niitä ihmisiä. Arvostelin heidän elämäntyyliään myös jälkeenpäin kovaan ääneen ystävilleni. Ne tyypit tuntuivat suorastaan idiooteilta ja ihan oikeasti saivat minut hiiltymään tyhmyydellään.

Nyt taas kun katsoin ohjelmaa, tunsin valtavaa myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan ja arvostin heidän elämäntapaansa. Ymmärsin, että kaikki eivät tahdo tallata samoja polkuja, eikä kaikkien tarvitsekaan. Ne tyypit siellä telkkarissa vaikuttivat jopa siltä, että tahtoisin tutustua heihin, jos se olisi mahdollista. Ei ärsyttänyt ollenkaan. Oli kuin sitä aiempaa tunnetilaani ei olisi ollutkaan koskaan ja nyt on vaikea nähdä, että mitä olen oikein ajatellut aiemmin.


Tämä kokemus kertoo mielestäni omasta henkisestä kasvustani, ehkä siihen aikuiseen suuntaan. Tai ainakin hyväksyvämpään. Uskon, että suuri osa tästä ajattelusta on tullut myös tämän blogin myötä, kun on päässyt kohtaamaan hyvin hyvin erilaisia ihmisiä ja todennutkin, että eivät he nyt niin omituisia olekaan tai en minä ole ketään parempi. Niin tai ketään huonompi. Olen tavannut blogin kautta sellaisia tyyppejä joiden kaveri en olisi koskaan uskonut olevani ja hyvä niin. Kliseisesti sanottuna erilaisuus on rikkautta. Olen onnellinen kaikista ihmisistä joihin olen saanut tutustua, vaikka sydänystäviksi emme kaikkien kanssa olekaan alkaneet.

On niin hienoa löytää tällaisia oivalluksia itsestään, siksi tahdoin kirjoittaa tästä. Ei sillä ole niin väliä, että ajattelenko minä ihmisten kanssa kaikesta samoin, vaan siitä, että arvostanko myös heidän tapaansa ajatella vaikka omani sotii sitä vastaan. Ei minun tarvitse olla muiden kanssa samaa mieltä, vaikka heidän mielipiteensä ymmärtäisin ja niitä arvostaisin. Ymmärrättekö mitä haen takaa?


Sama koskee esimerkiksi tätä ajankohtaista rasismiteemaa. Voin käsittää myös ne rasistiset mielipiteet, mutta minun ei tarvitse silti hyväksyä niitä. Voin hyväksyä ne ihmiset näiden mielipiteiden takana, on heissäkin varmasti jotakin hyvää, vaikka en hyväksy rasistista ajattelua. Tämä on ollut ajattelutapani tämän syksyn aikana ja sen avulla olen saanut pidettyä tunteeni ja hermoni kurissa keskusteluissa. En ole yhtään parempi ihminen kuin joku muu omine ajatuksineen.

Kuinka te tulette toimeen erilaisten ihmisten kanssa? Vai tarvitseeko ystävän ajatella samalla tavalla kuin sinä ajattelet?

22.11.2015

Pariakrobatiaa ja acroyogaa

Olin viikonloppuna elämäni toisella acroyoga-kurssilla Tampereen Lentävässä Matossa (joka on muuten aika sympaattinen paikka, kannattaa tutustua, tämä ei ole yhteistyö) ja vaikutuin. Olen harrastanut siis pariakrobatiaa aika paljon, kun sen joskus yläasteikäisenä löysin ja sittemmin olen puuhaillu parin jos toisenkin kanssa. Kuulostipas se irstaalta, etenkin kun luokkakaverini tulkitsivat minun perjantai-illan pariakrobatia harrastukset hieman toisella tavalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, hehe. No mutta siis, pointtini ei ollut tämä, vaan ihan tosissani olen siis tykännyt todella paljon pariakroilusta ja se on tuntunut aina kaikista kotoisimmalta lajilta akrobatialajeista, joita olen lisäksi kokeillut laajan kirjon. Nyt olen ollut viime kevään jälkeen vielä todella iloinen, kun olen löytänyt superkivan parin jonka kanssa tehdä, kun vielä meidän aikataulut osuisi useammin yksiin.. Perus ruuhkavuodet.

Acroyoga onkin sitten ollut hiukan vieraampaa minulle ja nimi ei totta puhuen ole minua kauhean paljoa houkutellut, koska en ole kovinkaan suuri joogan ystävä ollut. Olen kokenut sen aina niin kamalan hidastempoiseksi ja tuskalliseksi. Tampereella ei kuitenkaan käsittääkseni ole kovinkaan paljoa mahdollisuuksia harrastaa pariakrobatiaa (tai en ole löytänyt, jos joku keksii jonkun kivan, niin saa vinkata!!), niin löysimme itsemme sitten alkusyksystä sieltä ensimmäiseltä acroyoga-kurssilta, joka oli ihan jees, mutta ei koukuttanut. Mentiin alkeistason tunnille, sillä emme voineet olla varmoja pärjäämisestämme ja paljon saimmekin ihan uusia vinkkejä vanhoihin tuttuihin liikkeisiin, mutta olisin toivonut myös jotakin ihan uutta. Siitä kuitenkin positiivisesti yllätyin, että joogan kanssa ei ollut niin kamalan paljoa samankaltaisuuksia, joten tuli lähdettyä sinne toisellekin tunnille.

Tällä toisella tunnilla, lauantaina, joka oli sekä vasta-alkajille että edistyneille, uusia juttuja tulikin. Ihan huippua! Se fiilis, kun joku uusi temppu menee, on niin huikea. Voisin kuvitella acroyogailevani vastaisuudessa siis enemmänkin, niin mielenkiintoisen näköisiä juttuja niillä on, vaikka kyllä se pariakro on edelleen se minun juttuni. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan molempiin lajeihin.

Usein kun olen esimerkiksi Instagramiin lisäillyt kuvia meidän temppuiluista, niin ihmiset ovat sanoneet, että heitäkin kiinnostaisi. Minun neuvoni on, että no menkää!! Vain niin voi oppia ja saavuttaa jotakin mistä haaveilee, tekemällä. Minä tiedän ainakin monta ihmistä, jotka ovat aloittaneet akroilut vasta aikuisiällä (itsellä oli myös monen vuoden tauko välissä!) ja tekevät huikean hienoja temppuja. Ei pidä ajatella, että ei pysty, vaan lähteä rohkeasti kokeilemaan! Isommissa kaupungeissa ainakin tuntuu olevan ihan hyvin tarjontaa.

Tähän loppuun vielä pienet temppuilut pariakrobatian puolelta, jotka kuvattiin jo joskus alkukesästä!


19.11.2015

Äiti on vihannes ja Blogirinki

No on tässä omassa elämässä ihan kivojakin uutisia, jos unohdetaan tuo aiempi huolestunut postaukseni. Nämä uutiset liittyvät blogiin paljonkin. Mistähän sitä aloittaisi. Tarkimmat ovat jo huomanneet.

Kaksplussalta lähdettyäni julistin kovaan ääneen blogin uutta itsenäistä aikakautta ja sitä olin ihan tosissani ajatellut. Tulevaisuuden suunnitelmat oli mielessäni sellaiset, että olen tovin yksinäni ja sitten haen mukaan jonnekin, kun olen saanut hieman hengähtää. Niin tai no ajatukseni oli Blogiringissä, sillä en ole koskaan kuullut siitä mitään pahaa ja siellä ei tunnu olevan kovin suuri vaihtuvuus, josta päättelisin, että siellä viihtyy hyvin. 

Ennen kuin ehdin kunnolla edes itsenäistyä, sain sitten kuitenkin meilin Blogiringiltä, että kiinnostaisiko lähteä mukaan. Siis mitä! En ollut ehtinyt juuri ajatustani edes ääneen sanoa, että olisin kiinnostunut sinne hakemaan, kun he lukivat ajatukseni ja pyysivät minua mukaan. Olen ollut niiiiiiin otettu tästä. Olen nimittäin aikoinani hakenut Blogiringille ja silloin pieni bogini ei ollut vielä valmis siihen, mutta nyt saan ylpeänä ilmoittaa, että Äiti on vihannes -blogi on tästä lähtien Blogiringin jäsen. JEEEEEE!

Olen mielissäni myös siksikin, kun Blogiringillä on niin laadukasta luettavaa ja monia omia suosikkejani joukossa, kuten vaikkapa Puutalobaby, Karhupoikani Koda, Tinkerbella ja Mini & Me, joita olen lukenut jo kaaaauan. Ihanaa olla samoilla mestoilla näiden tyyppien (ja monen muun) kanssa! Sellaista ilmoitusasiaa siis tällä kertaa. Luonnollisesti tämä muutos tuskin vaikuttaa itse bloggaamiseen juurikaan, mutta minulla on vain taustallani huippujuttuja ja joitakin yhteistöitä saattaa satunnaisesti napsua. En aio kyllä siltikään jatkossakaan blogia hukuttaa mainoksiin, joten olkaa huoleti, jatkan kuten ennenkin. Vielä kerran: JEEEEE!



17.11.2015

Miten voisin kasvattaa lapseni pumpulissa?

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan kun sanon, että on kamalan vaikea yrittää postailla jotakin arkista ja kevyttä tämän maailman myllerryksen keskellä. Tarkoitan siis viime viikonlopun tapahtumia ja kaikkea muuta sen ympärillä. Tuntuisi todella pöljältä kirjoitella teille asupostauksia ja kertoa jumpista joissa en ole käynyt tarpeeksi. 

Tämä maailman tila on kuitenkin minulle ehkä liian suuri aihe ottaa kantaa, mutta sen verran voin omista tuntemuksistani kertoa, että olen ollut surullinen, hämmentynyt ja peloissani. Mihin tästä mennään, mitä maailmassa tapahtuu? Millainen elinympäristö meidän pienille lapsille kehittyy? Miten voimme olla turvassa?

Tiedättekös, kun sisältä kumpuaa sellaiset leijonaemon vaistot, joiden tekisi vain mieli kääriä se oma pikkuinen pumpuliin? (Vaikka joskus olen naureskellut termiä ja vanhempia, jotka tahtovat niin tehdä!) On ollut niin kummallista surra itse maailman tapahtumia, samaan aikaan kun iloinen taapero ei vielä ymmärrä maailman menosta mitään, ja hänen elämänsä ei ole mullistunut. Iloiset piilo- ja majaleikit ovat jatkuneet tuttuun tapaansa ja arki rullannut, vaikka oman pään sisällä on huoli, että mitä tapahtuu. Oikeastaan voisin sanoa jopa olleeni hyvinkin peloissani itseni, läheisteni ja tuntemattomienkin puolesta. Miten maailma voi olla näin julma.

Olen myös pelännyt sitä ajatusta, että mitäs sitten kun sen lapsen oma maailma särkyy ja hän alkaa ymmärtämään tämän maailman pahuuden? Kuinka minä sitten suljen sen lapsen pumpuliin?

Ei ole tämä vanhemmuus aina niin helppoa, kuin joskus luulin. Anteeksi tästä deepistä pohdiskelustani, mutta nyt en vain saanut mitään muuta ulos. (En edes tiedä mitä ajatella tästä uudesta pommista, joka onnen kaupalla löytyi. Onneksi löytyi, mutta hitto, miksi niitä piti tulla vielä lisää.) 

Tämä on viime joululta. Näin juuri tahtoisin kaiken aina olevan.

10.11.2015

Minä ja lapseni olemmekin kaksi eri ihmistä

Koulun aloittaminen ja uuden arjen aloitus oli hiukan haastavaa. Äidille. Aislahan sopeutui päiväkotiin paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Neiti sanoo aina vapaapäivinään, että tänään hän ei pääse päiväkotiin. Käytetty termi pääsemisestä kertoo mielestäni aika paljon siitä kuinka hän todella viihtyy päivähoidossa.

Nyt kun palaan tähän uuden arjen aloittamiseen, niin tiedän mikä siinä oli vaikeinta. Ennen syyskuun alkua olimme olleet Aislan syntymästä asti kaksin kotona. Toki minä harrastin toisinaan ja vietin vapaa-aikaa, jolloin Aisla oli useinmiten isänsä kanssa ja joskus harvoin isovanhemmilla. En voisi sanoa, että tyttö olisi ollut kovin paljoa hoidossa. Omasta mielestäni melko vähän. 

Voisin sanoa, että kun olen treenannut ja pitänyt itsestäni sillä tavalla huolta, niin olen ajatellut itseäni myös hoitovapaalla. En kuitenkaan ole ajatellut kertaakaan VAIN itseäni. Kun olen lähtenyt treenaamaan olen miettinyt, että minnekäs Aisla siellä missä nyt onkin. Olen elänyt siinä hetkessä, että mitäs sitten illalla yhdessä kotona. En ole esimerkiksi juurikaan syönyt yksinäni pariin vuoteen, vaan olen pohtinut joka ruokailullani, että kuinkas joku toinen syö.

No sitten tuli se pelätty syksy. Ja kun lapsikin viihtyi niin hyvin, tajusin, että ei hemmetti, mehän ollaan kaksi eri ihmistä. Lapsella on omakin elämä. Tietysti olen edelleen äitinä tarpeellinen ja me vanhempina olemme niitä ensisijaisia kasvattajia, mutta tämä päiväkodin aloitus oli se ensimmäinen etappi hänen itsenäistymisessään. Se mitä lapsi tekee päiväkodissa ei tule minulle reaaliaikaisena tietona, joten miksi murehtisin sitä koulussa.

Tietenkin minun täytyy vanhempana tietää kuinka päiväkodissa menee ja mitä siellä tehdään, mutta siitä ei tarvitse jatkuvasti kantaa huolta, kun se on arkea. Minä en ole siellä päiväkodissa, vaan lapsi on. Pieni, hitaasti itsenäistyvä lapseni on päiväkotilainen. Seuraava etappi on varmaankin sitten jokin harrastus, joka aloitetaan itse ja siitä edespäin sitten koulutaival. En tiedä saiko kukaan ajatuksestani kiinni, mutta minulle tämä oli pieni ahaa-elämys, että minun vastuullani ei voi olla päiväkotipäivinä vaikkapa että onko lapseni syönyt lounaan hyvin. En minä vain voi siihen vaikuttaa.

Sitä vain, että olemme kaksi erillistä ihmistä, vaikka tuo toinen on minun mahassani joskus kasvanut.

8.11.2015

Meidänkin perheessä on isi

Eipä taida tosiaan olla mikään salaisuus täällä, kun kerron taas isäni asuneen ulkomailla minun ollessani lapsi. Tästä johtuen isänpäivä ei ole ollut mikään lapsuuteni huippujuhla, koska ei ole kuvioissa ollut juuri isopappoja tai -ukkejakaan. Sitten aina koulussa ne lahjojen vääntämiset, että kenelles antaisi, kun tavallaan on se isäkin, mutta ei nyt ehkä viitsi postiin pistää tällaista kurjaa pullon avaajaa. Noh, mutta on ne asiat aina jotenkin sitten järjsetyneet ja isänpäivät on ollut päiviä muiden joukossa - joko hyviä tai huonoja. Harvemmin muistan mitään spessua kuitenkaan olleen.

Tämän takia isänpäivä on ollut minulle henkilökohtaisesti nyt vähän isompi juttu, kun on joku paikan päällä jonka vuoksi sitä juhlia. Nimittäin puolisoni tietenkin. Hykerryttää ajatellakin, kuinka kotosalla on joku, jonka voi yllättää aamubrunssilla hyvin nukutun yön jälkeen ja lahjoa sitten lapsen kera. Paitsi että ei, mieheni tekee vuorotyötä, jota luonnollisesti tehdään myös sunnuntaina. Tällä kertaa on onneksi sen verran lykästänyt, että saamme lahjoa herraa saman päivän aikana, kun hän on aamuvuorossa.


Viikolla käväisimmekin ostelemassa isille lahjoja ja tänään aiomme tekaista pakkaseen satsin raakasuklaata, jota voinemme sitten iltapäivän puolella mussutella. Kunhan pääsemme ensiksi kyläilemästä Aislan kummin luota, jonne sovimme menevämme, vaikka hänellä ei ole mitään tekemistä isänpäivän kanssa. Ihan mukavaa oikeasti, että nämä tämmöiset päivät ei ole mitään isin (tai äidin sitten toukokuussa) palvomisjuhlia. Voisi tulla tälle äipälle kulttuurishokki. Heh.

No mutta, jos nyt vähän palvontaa, niin voin kertoa teille, että Toni on heittämällä paras isä jonka tiedän. En tiedä ketään muuta isiä (no okei, ehkä meidän kavereissa on myös pari), joka on noin omistautunut tehtäväänsä ja tasa-arvoinen vanhempi perheessä. Meidän perheessä ei ole automaatiota vaikkapa siitä, että äiti jää kotiin lapsen sairastuessa tai siitä, että äiti nukuttaisi taaperon yöunille. Sen voi tehdä myös isikin yhtä hyvin. 


Voin käsi sydämellä sanoa, että olen rakastunut tuohon ihmiseen ihan uudella tavalla hänen tultuaan isäksi. 22 -vuotiaana maha pystyssä pelkäsin, että se ottaa ja lähtee, kun tulee hankalaa. Vaan ei, se ottaa ja lähtee lapsen kanssa leikkipuistoon kun äidillä on hankalaa ja äiti tarvitsee lepoa. Voisiko olla parempaa isää? Kiitos rakas kun olet tuollainen kuin olet. (Rakastan sinua!)

Hyvää isänpäivää siis puolisolleni, omalle isälleni ja kaikille muillekin iseille ja isäpuolille! 

Miten teillä vietetään isänpäivää? Onko teidän perheessä isä vai joku muu miehen malli? Millainen isä teidän perheessä on? Niin tai millainen sinun isäsi on?

7.11.2015

Hei hei Kaksplus

Aloitin Kaksplussalla into piukeana yli vuosi sitten. Olin todella motivoitunut blogin kanssa ja tajuntaani vain virtasi ideoita, että mitäs nyt postaisin. Olin ihan fiiliksissä. Kaksplussalle hain yleisen haun kautta ja olin niin onnellinen, kun tulin valituksi. Jännitti, ilostutti ja hykerrytti.

En ollut aiemmin tajunnu verkostoitua, en ollut älynnyt, että blogillani olisi mahdollisuuksia jossain. Kaksplussa ikäänkuin kertoi lähipiirillenikin, että minä tosiaan harrastan tätä. Että minulla tosiaan on lukijoita. Sitä samaa se viestitti itsellenikin ja blogi-itsetuntoni kohosi pilviin. Pääsin piireihin, hehe, no en kai, mutta ystäviä sain. 


No. Loin kovia odotuksia Kaksplussan suhteen, mutta blogiyhteisö vasta muovautui uutena juttuna. Olin kärsivällinen (ja mielessäni kärsimätön) ja odottelin, josko omat odotukseni täyttyisivät. Sillä aikaa ravasin Kakplussan bloggaajien järjestämissä tapaamisissa ja nautin meidän yhteishengestä. Nautin uusista ystävistä ja sain koko ajan uusia. Olin todella onnellinen pääsystäni yhteisöön edelleen, vaikka väki alkoi karisemaan ja itsekin mietin paikkaani.

Hoitovapaalla ehdin bloggaamaan aktiivisesti ja pystyin panostamaan blogin laatuun. Tein paljon harkittuja postauksia, joita viilailin oikein huolella. Se näkyi lukijoiden määrässä, joka nousi. Pääsin Kaksplus-lehteen, olin viikon blogi sekä viimeisimpänä vielä kuukauden blogiäitikin.



Joku alkoi kuitenkin tökkimään. Kaksplussalle ajattelemani tavoitteet eivät olleet juurikaan täyttyneet. Huomasin roikkuvani mukana lähinnä yhteisön takia. Moni ystäväkin oli jo poistunut. Minä vain roikuin, koska pelotti lähteä. Olisinko taas ihan yksin jos lähtisin?

Sitten käväisin yhden sellaisen ystävän luona. Jäsentelin ajatukseni ääneen ja toimin heti. Pistin eroilmoituksen ja tässä sitä ollaan. Helpotti ihan hemmetisti. Nyt minusta tulee taas itsenäinen bloggaaja. Ei ole paineita, ei ole rajoituksia. On vain minä ja minun ajatukset. Hyvä näin. En tietenkään poissulje ajatusta jostakin yhteisöstä joskus, mutta nyt hetken tahdon vain hengähtää, oli tämä sellainen kokemus.


Olen kiitollinen, oppinut sekä onnellinen. Kiitos toverit, kyllähän me vielä tavataan <3 Blogini poistuu Kaksplussalta kuun puolivälissä, joten jos luet sitä kautta, suosittelen siirtymään seuraamaan joko blogini omalle sivulle Facebookiin, Instagramiin, Blogipolkuun tai Blogloviniin. Niin tai sitten voi lisätä sinne omaan Bloggerin listaansa. Kiitos! Kuvissa satunnaisia hetkiäni Kaksplusmatkaltani ihan ilman järjestystä tai logiikkaa.

3.11.2015

Hei olen täällä kuitenkin

Hei vaan kaikki ihanat. En ole unohtanut blogia ja teitä, vaikka olenkin pidellyt tässä näköjään viikon postaustaukoa. Tuon viimeisen jälkeen se taisikin olla ihan tarpeellinen tauko. Oikeasti syy löytyy siitä, että viime viikon torstaina lähdimme kohti Vantaata ja Energia Areenaa, jossa vietimme aikaamme sunnuntaihin. Siellä saimme taas hiukan energiaa ja voimia Äiti Ammalta. Oli ihanaa.

Nyt kuitenkin on tullut taas paluu arkeen ja essee sosiaalihuoltolain muutoksista on hieman vienyt voimiani. En ole vieläkään saanut sitä valmiiksi, vaikka palautuspäivä kolkuttelee jo huomenna. Voih. Lain lukeminen ei ole kyllä mitään erityisosaamisaluettani.


Olen ollut hämmästynyt, että ensimmäinen puoli vuotta opiskeluja on melkein kuukauden kuluttua taputeltu, jos teen ahkerasti hommia vielä ja saan kaikki tehtävät valmiiksi. Olen nähnyt syksyn aikana ehkä neljästi ystäviäni, käynyt viidesti kodin ulkopuolella jumpassa ja voin kertoa, että näihin aion priorisoida joululomalla. Perheelle on onneksi ollut aikaa nyt syksynkin mittaa, johtuen ehkä siitä, että olen nipistänyt noista kahdesta edellä mainitsemastani. En ymmärrä mistä saisin lisää aikaa. Haluan kiittää myös kaikkia rakkaita ystäviäni, jotka ovat olleet ymmärtäväisiä, sillä se ei ole aina itsestäänselvää.

Uuden ruuhkaisen syksyn lisäksi olen kaivannut perinteisesesti syksyllä muitakin muutoksia elämääni. Tällä hetkellä näpyttelenkin postausta sängyllä meidän olohuoneessa. Me muuttettiin Tonin kanssa tänne nukkumaan, kun tultiin siihen tulokseen, että tahdotaan yksi ylimääräinen huone opiskeluun ja rentoutumiseen. Meillä kun on kolmiossa neljä ovea: Ulko-ovi, Aislan huoneen ovi, vessan ovi ja tuo meidän entisen makkarin ovi. Voisin ehkä ottaa kuvia kodista teille joku kerta, kunhan olen saanut siivottua. Nyt en taida, heheh.


Toisenlaisia muutoksia on myös luvassa, mutta palaan kertomaan niistä sitten toisella kertaa. Kiitos kun olette ja odotatte siellä, vaikka postailenkin hieman harvemmin kuin ennen. <3 Kuvissa meidän pieni rummuttelija jo syyslomalla!