10.11.2015

Minä ja lapseni olemmekin kaksi eri ihmistä

Koulun aloittaminen ja uuden arjen aloitus oli hiukan haastavaa. Äidille. Aislahan sopeutui päiväkotiin paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Neiti sanoo aina vapaapäivinään, että tänään hän ei pääse päiväkotiin. Käytetty termi pääsemisestä kertoo mielestäni aika paljon siitä kuinka hän todella viihtyy päivähoidossa.

Nyt kun palaan tähän uuden arjen aloittamiseen, niin tiedän mikä siinä oli vaikeinta. Ennen syyskuun alkua olimme olleet Aislan syntymästä asti kaksin kotona. Toki minä harrastin toisinaan ja vietin vapaa-aikaa, jolloin Aisla oli useinmiten isänsä kanssa ja joskus harvoin isovanhemmilla. En voisi sanoa, että tyttö olisi ollut kovin paljoa hoidossa. Omasta mielestäni melko vähän. 

Voisin sanoa, että kun olen treenannut ja pitänyt itsestäni sillä tavalla huolta, niin olen ajatellut itseäni myös hoitovapaalla. En kuitenkaan ole ajatellut kertaakaan VAIN itseäni. Kun olen lähtenyt treenaamaan olen miettinyt, että minnekäs Aisla siellä missä nyt onkin. Olen elänyt siinä hetkessä, että mitäs sitten illalla yhdessä kotona. En ole esimerkiksi juurikaan syönyt yksinäni pariin vuoteen, vaan olen pohtinut joka ruokailullani, että kuinkas joku toinen syö.

No sitten tuli se pelätty syksy. Ja kun lapsikin viihtyi niin hyvin, tajusin, että ei hemmetti, mehän ollaan kaksi eri ihmistä. Lapsella on omakin elämä. Tietysti olen edelleen äitinä tarpeellinen ja me vanhempina olemme niitä ensisijaisia kasvattajia, mutta tämä päiväkodin aloitus oli se ensimmäinen etappi hänen itsenäistymisessään. Se mitä lapsi tekee päiväkodissa ei tule minulle reaaliaikaisena tietona, joten miksi murehtisin sitä koulussa.

Tietenkin minun täytyy vanhempana tietää kuinka päiväkodissa menee ja mitä siellä tehdään, mutta siitä ei tarvitse jatkuvasti kantaa huolta, kun se on arkea. Minä en ole siellä päiväkodissa, vaan lapsi on. Pieni, hitaasti itsenäistyvä lapseni on päiväkotilainen. Seuraava etappi on varmaankin sitten jokin harrastus, joka aloitetaan itse ja siitä edespäin sitten koulutaival. En tiedä saiko kukaan ajatuksestani kiinni, mutta minulle tämä oli pieni ahaa-elämys, että minun vastuullani ei voi olla päiväkotipäivinä vaikkapa että onko lapseni syönyt lounaan hyvin. En minä vain voi siihen vaikuttaa.

Sitä vain, että olemme kaksi erillistä ihmistä, vaikka tuo toinen on minun mahassani joskus kasvanut.

4 kommenttia:

  1. Haha, mä en jotenkin vieläkään oo sisäistänyt tätä asiaa.. Rupesin tän postauksen myötä miettimään, että melkein kolmen vuoden päästä Milko menee jo kouluun... apua. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, en minäkään ihan täysin ehkä. Sitten voi olla kamalat paikat, kun lapsi alkaakin haluta vaikka pukeutua eri tavalla kun äiti tahtooo :o Ja auts, kolme vuotta on aika lyhyt aika, hui!

      Poista
  2. Ihanat siellä <3 Ei hitsi, mä en ole oikeesti vieläkään tajunnut tätä asiaa. Ajattelen yhä, että me ollaan Toivon kanssa yhtä ja samaa ja siksi vollotankin aina välillä, kun se tuntuu niin hullulta :D Se että se menee tuolla ja mä täällä, enkä voi ihan kaikkeen enää vaikuttaa. Mutta onneksi se on vaan hyvä asia, vaikka se välillä tuntuukin haikealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään sitä ihan joka hetki aina muista, tietystikään :) Ehkä se sitten teini-iässä realisoituu sitten kunnolla... Hih. Mutta pystyn siis samaistumaan tuohon fiilikseen, jota kuvailit. Todellakin!

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!