30.1.2016

Tekeekö hyväntekeväisyys sinusta hyvän?

Niin. Tämä asia on alkanut vaivaamaan minua lähiaikoina ihan todella paljon. Etenkin nyt kun vastaanottokeskuksia on tipahdellut kuin sieniä sateella (ja hyvä niin) ja jengi tuntuu ilmoittelevan jatkuvasti facessa tai muualla somessa kuinka he taas ilahduttavat ja taas veivät tavaraa vain hyvää hyvyyttään näille turvapaikanhakijaressukoille. Niin tai mihin tahansa muuhunkin kohteeseen.

Minun mielestäni on aivan ihanaa, että ihmisillä on puhdas sydän ja he tahtovat hyvää muille kanssaeläjille tällä pallolla. On ihanaa, kun ihmiset tahtovat antaa omista vähistään sen minkä pystyvät. On ihanaa jos jollakin riittää aikaa vaikkapa viedä yksinäinen vanhus ulos tai pitää seuraa jollekin muulle sitä tarvitsevalle. Se on tärkeää ja sen pitäisi mielestäni olla osa jokaisen meidän elämää. Pitäisi osata antaa pyyteettömästi ilman, että tiedossa on sinulle itsellesi palkkiota.

Mielestäni on myös ihan ok kertoa asiasta facebookissa, jos vaikka epäilee, että omat ystävät tahtoisivat toimia samoin, mutta eivät tiedä mitä kautta sen tekisivät. Jos itsellä on sellainen olo, että osaisit neuvoa ja antaa suuntaa omille ystäville, että mistä lähestyä hyväntekeväisyyttä. Ongelma syntyykin siinä kohtaa, kun aletaan nostaa itseä alustalle, että tässä nyt minä teen tätä hyväntekeväisyyttä, katsokaa, näin hyvä minä olen! Miksi sitä täytyy mainostaa? Eikö se hyvä mieli riitä?

Tiedättekö? On sellaisia ihmisiä, joiden on päivitettävä aina someen se tapahtuma, kun he saavat hyvän mielen jotakuta auttamalla. Ikään kuin tämän hyväntekeväisyyden tekeminen tekisi heistä jotenkin hyvän ihmisenä. Kun sehän ei yhtään ole asian ydin, vaan tarkoitus on auttaa jotakuta. Tarkoitus ei ensisijaisesti ole luoda itselle hyvää mieltä tai tekemällä tehdä itsestään sydämellistä tyyppiä tai luoda itselle lämpimän ihmisen imagoa, vaan tarkoitus on ihan vain auttaa muita. Tottahan se on, että joka kerta kun antaa oman panoksensa muille, siitä tulee hyvä mieli myös itselle, mutta onko sellaisen ihmisen motiivit, jotka jakavat tämän hyvän mielen tekonsa joka kerta someen aidot?

Minun silmissäni ainakin hieman uskottavuus rapisee. Toki olen iloinen tosiaan, että ihmiset tekevät kauniita tekoja, mutta pitäisikö hieman alkaa miettimään niitä motiiveja, jos jokainen niistä on jaettava ja näytettävä muille?


Mitäs mieltä te olette tästä? Teettekö hyväntekeväisyyttä tai vapaaehtoistyötä? Onko teillä tällaisia ystäviä sosiaalisessa mediassa? Ärsyttääkö?

26.1.2016

Kommentti on kiva! Ilahduta sillä!

Bongasin Pieces of Miracles -blogista tärkeää asiaa. 

Usein kysytään, että miltä tuntuu, jos postaukseen ei tule yhtäkään kommenttia, tuntuuko postaus silloin turhaan tehdyltä? Kuten jo blogin joulukalenterissa sanoin, niin olisi kyllä mukavaa sanoa, että ei tunnu missään, mutta ei pidä paikkaansa. Minä ilahdun jokaikisestä hyvää tarkoittavasta kommentista jonka saan ja vieläkin enemmän jokaisesta keskustelusta joka kommenteissa käydään. Tarkoituksella en jätä vastaamatta yhteenkään kommenttiin, sillä pidän sitä vastakommenttia ihan yhtä tärkeänä osana bloggaamista.

Pointti oli siis se, että me bloggaajat kaikki tykätään varmasti kommenteista. Tämän postauksen tarkoitus onkin kannustaa kommentointiin ja sitoutua siihen myös itse, sillä olen niin nolosti kommentoinut, saati lukenut muiden blogeja lähiakoina. Tämän asian tahtoisin muuttuvan pikapuoliin ja lupaankin aloittaa heti tänään. Tämä tarkoittaa omalla kohdalla ehkä vähän vähemmän äityleitä ja enemmän blogeja, mikä onkin ehkä tarpeen. 



Haluankin nyt haastaa kaikki teidät mukaan kommentoimaan enemmän lukemianne blogeja. Helposti hyvää mieltä! Tämän haasteen on kuulopuheiden mukaan laittanut ensimmäisenä liikkeelle Meidän perhe -blogin Annika!

25.1.2016

Keskittymishäiriö!

Kirjoittelin aiemmin postausta siitä, kuinka haastavaa keskittyminen minulle on. Kerroin hakeutuneeni tutkimuksiin, joiden päätteeksi sitten asetetaan diagnoosi tai ei aseteta. No tiesinhän minä jo ensimmäisen lappusen käteen saatuani että juu, löytyy. No siinä sitten ruksittiin loputkin rastit ja äitikin kävi siellä sitä tädille todistelemassa.


Tosiaan toissa perjantaina minusta tuli keskittymishäiriöinen. Haha, niin tai siis toki olen sitä aina ollut, mutta koska en ole vilkas kuten pienet ADHD-pojat, niin ei sille ole ollut tarvetta tutkia aiemmin. Koulussa en ole varsinaisesti koskaan menestynyt, mutta olen päässyt aina luokaltani, enkä ole häirinnyt ketään muuta, joten varsinaisia ongelmia ei ole tullut kuin vasta peruskoulun jälkeen. Olen vain ajatellut olevani tyhmä. Elämänhallinta-asiatkin on ilmennyt tietysti sitten vasta vähän myöhemmällä iällä, kun aloin itsenäistyä enemmän. (Niin ja alku siitäkin sekoilusta meni teini-iän piikkiin...)

Tiesin jo koko hommaan ryhtyessäni, että oli tulos kumpi vain, se tulee vaikuttamaan elämääni aika mullistavasti. Nyt kun sain vahvistuksen omille epäilyilleni voin hengittää. Minulla on syy siihen, miksi oloni on usein jollakin tapaa hieman "erilainen" tai joukkoon kuulumaton. Syy siihen miksi luennoilla istuminen on erityisen haastavaa tai en muista ystävien syntymäpäiviä, tärkeitä menoja tai vaikkapa mitä olin tekemässä. Syy siihen miksi en ruokaile paikallani istuen vaan sinkoilen ympäri asuntoa tekemässä "tän jutun vielä nopeasti". Syy sille miksi koen valtavaa ahdistusta äänistä toisinaan ja olen hyvin hyvin impulsiivinen. Syy aika moneen muuhunkin asiaan elämässäni.


En tarkoita näillä asioilla sitä, että aion jatkossa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että en pysty koska minulla on ADHD (paitsi kotona, hahahha), vaan tarkoitan sitä, että voin taputtaa itseäni mielessäni olkapäälle ja sanoa "ei se haittaa". Minun ei enää tarvitse yrittää muuttaa noita piirteitä itsessäni, vaikka joku pitäisikin minua hieman outona. Ne on osa minua ja saan olla tällainen ja siihen on tavallaan joku syy.

Alunperin lähdin hakemaan diagnoosia juuri tämän tunteen toivossa. Tietysti plussaa on se, että jos saan näistä asioista jotain iloa vielä opiskelujeni aikana, mutta nyt ainakin tiedän itse. Lääkitystä jäin myös vielä miettimään, sillä se ei todellakaan ole mikään ykkösprioriteettini ollut ja periaatteessa en oikein tykkää käyttää mitään lääkkeitä, mutta en ole sulkenut vaihtoehtoa täysin pois. Etenkin jos siitä olisi opiskelujen suorittamisessa hyötyä. 


Oliko lukijoissa muita keskittymishäiriöisiä? Onko diagnoosi jo lapsuudesta vai aikuisiällä todettu? Miten on vaikuttanut elämään?

21.1.2016

Keskiviikko kuvina!

Olen pitkään halunnut toteuttaa piiiitkästä aikaa päivä kuvina postauksen, nyt kun meidän arki on aivan erilaista kuin aiemmin. Sen takia se on myöskin unohtunut helpommin. Eilen sitten vihdoin muistin, mutta illasta ei jäänyt aikaa postaukselle. Tahdon kuitenkin näin jälkeen päin tämän jakaa. Tällainen oli meidän eilinen eli ihan tavallinen ja arkinen keskiviikko päivä.

Päiväni alkoi kellon soittaessa 07.30 vain huomatakseni, että aamutunnit olivatkin peruttu. Ihanaa. Jatkoin siis unia onnellisena muun perheen kanssa perhepedissämme, kunnes muun perheen kello soitti tuntia myöhemmin. Suuntasimme sitten taaperon kanssa aamupalailemaan kun Toni touhuili omiaan ja taisi siinä matkalla syödä aamiaisen hänkin. Oma dieettiruokani sisälsi tänä aamuna Kadett-juustoa, salaattia, kurkkua ja ruisleipää. Nam nam.


Muu perhe lähti yhdeksän jälkeen päiväkotiin ja töihin ja minä jäin kouluhommien ääreen. Tein myös työhakemuksia, mutta lähinnä tuskailin ruotsin kurssia ja semmoista. 


Sitten vihdoinkin pukeuduin ja meikkasin ja suuntasin bussilla kouluun lounaalle. Päälläni oli Intiasta joskus aikoinaan ostetut pöksyt ja äidiltä saatu paita. Villasukat oli joululahja muutama vuosi sitten ja huivin alkuperästä ei ole hajuakaan. Intia-housut ovat superohuet joten niiden alla on vielä maailman parhaat leggarit Tokmannilta, hinta-laatusuhde kohdillaan!


Koulun lounaalle matkani kävi siis ja valitsin jälleen kolmesta vaihtoehdosta sen salaattipöydän, koska mielestäni siellä on paras laatu. Salaatti näet maistuu melkein joka paikassa samalta, kun taas kaikki lämmitetty ruoka koulussa maistuu juuri siltä, että se on vain lämmitetty siellä. Salaatti oli jälleen kerran oikein mainiota ja vatsan täyttävää.


Koulussa opiskelin väkivaltaisen asiakkaan kohtaamista luennolla, jolla oli ihan todella vaikeaa keskittyä. Onneksi oli värityskirja ja välipalaeväät. Koulun jälkeen, kun päästiin hieman aiemmin kuin lukujärjestyksessä luki, kipitin hakemaan opiskelijakorttiini uuden lukukausitarran. Jee opiskelijaedut.


Hain Aislan suoraan päiväkodista ja käveltiin muutaman sadan metrin tuskainen matka kotiin, koska Toni oli unohtanut pulkan kotiin. Minä olin nälkäinen, väsynyt ja kiukkuinen. Lapsi oli nukkunut päiväkodissa kaksi tuntia, joten hänkin oli kiukkuinen. Matkalla haettiinkin jälkiruokaa päivälliselle ja äidille energiajuomaa (hyi minä). Ruokana oli taaperolle tuorejuustoista peruna-parsakaalikeittoa raejuustolla. Neidille kelpasi...


..Kun sai samalla katsoa lastenohjelmia. Kerroinko jo, että väsytti aika rankasti?


Samalla kun lapsi söi ja katseli ohjelmia, piristin itseäni pizzalla. Hyvä dieetti, haha. No mutta, tässä oli kuitenkin siis sitä Kadett-juustoa, soijarouhetta, tomaattipyrettä, oliivia, 10% fetaa, paprikaa, punasipulia ja rucolaa. Se oli tehty myös sellaiseen tummaan tortillapohjaan, joten se kai oli suht terveellinen. Ainakin tykkään ajatella niin.


Toni tuli kotiin aika pian kun lastenohjelmat loppuivat ja minä paikansin itseni jälleen tietokonetuoliin. Kirjoittamaan niitä työhakemuksia ja CV:tä loppuun. Kesätöitä olisi pakko saada. Se luo vähän lisäpaineita ja hain aika montaa kiinnostavaa työpaikkaa, mutta myös sellaisia vähän vähemmän kiinnostavia, joita uskoisin kuitenkin jaksavani.


Saatuani nämä hommat päätökseen oli kello ja tosi paljon. Pienen pienet koko perheen leikit, taaperolle iltapalat nassuun ja hampaiden harjaukset. Sitten Toni lähti laittamaan pienen nukkumaan.


Itse jumppasin. Tein hyppyjä tuolille kunnes kyllästyin ja aloin taas akroilemaan. Sellaisia videoita ja kuvia aina enemmän nähtävillä Instagramin puolella.


Jumpan jälkeen käväisin koneella vielä tekemässä pikaisesti erään koulujutun loppuun, mutta sitten painelin suihkun kautta nukkumaan. Olin niin väsynyt, että en hetkeen ole ollut. Silmät vain lepsuivat ja äkäisyys täytti pään. Onneksi yhdeksän tunnin unien jälkeen tämä päivä on ollut parempi. Kyllä se uni auttaa.

Huh, se siitä. Tulipas pitkä postaus, vaikka yritin pitää sen mahdollisimman lyhyenä. Tällainen oli meidän keskiviikko. Aika paljon päiviä muuttaa tuo miekkosen vuorotyö, että mitäs touhuillaan, mutta tällä kertaa näin.

17.1.2016

Ei vauvakuumetta täällä

Tuntuu, että nyt puskee noita vauvauutisia kuin sieniä sateella ja joulun aikoihinhan mekin silloin aikoinaan kaikille kerrottiin meidän ilouutiset. Se kertominen oli muuten minun mielestäni ihan kamalaa. Iloitsin itse lapsesta, mutta jokin semmoinen outo nolous sen aiheuttamasta huomiosta leijaili ympärilläni, enkä halunnut kohdata ihmisten reaktioita siinä tilanteessa. Lopulta oma äitini taisikin olla se ainoa, jolle kasvotusten kerroimme. Ah, se tilanne oli niin kamala, vaikka äitini ilahtui ihan silmin nähden, mutta jotenkin vaan nolostutti se positiivinen huomio.

No mutta siis, en tullut kertomaan kertomisesta, vaan tulin kertomaan, että meiltä ei ole uutisia luvassa. Olen nauttinut niin paljon tästä ajasta, kun Aisla on silloin tällöin voinut yökyläillä tai ei ole tarvinnut potea morkkista siitä, että neiti on isänsä kanssa kahden, kun äiti viettää aikaa ystävien kanssa. On mukavaa, kun tytöstä on tullut niin iso, että ei tarvitse arvailla mitä itketään.


Nautin ihan täysillä uudesta arjesta, joka syksyllä alkoi. Minusta on ihanaa lähteä aamuisin kouluun ja on ihanaa kun lapsi viihtyy päiväkodissa. Nautin täysin rinnoin sitten myös siitä kotiajasta ja etäpäivistä, jolloin usein ollaankin Aislan kanssa kahden kotosalla. Näin myös viikonloppuisin usein, kun Toni tekee silloinkin töitä tai opiskelee. Kaksi vuotta kotona oltuani arki oli jo alkanut maistumaan hieman puulta ja oloni oli aika yksinäinen. Tajusin sen toki vasta päästyäni takaisin tähän viikkorytmiin, kun tiedän mikä viikonpäivä on ja osaan odottaa viikonloppuja.

Nautin myös kokonaisista öistä. Suorastaan rakastan sitä, että yöllä ei tarvitse herätä kuin kerran ja se on silloin kun tyttö töpöttelee omasta huoneesta meidän viereen sänkyyn. Silloinkin herätä tarvitsee vain koska sänky on niin korkea, ettei hän yllä kiipeämään sinne.

Tykkään keskustella lapsen kanssa ja tehdä sellaisia asioita, jotka kaikessa tavallisuudessaan hämmästyttää häntä niin kovasti. Esimerkkinä vaikka ruoan laitto tai värityskirjan värittäminen. On ihanaa kun on aikaa lapselle vaikka itsellä on kova kiire jatkuvasti. Tätä aikaa ei ehkäpä olisi jos aikaa tarvitsevia olisikin kaksi tai enemmän.


Totta kai sydämeni sykkii ja aivoni hullaantuu joka kerta kun edes haistan jonkun pienen vauvan tuoksun, mutta ajatus uudesta raskaudesta tai heti uudelleen kotiin jäämisestä ahdistaa aika paljon. Nyt juuri olen onnellinen juuri näin. Tietysti mielelläni tahdon vielä tulevaisuudessa toisen lapsen (kaksi tuntuu itselle kivalta luvulta), mutta sen aika ei ole nyt. Sopiva ajankohta voisi olla sitten, kun ei tarvitse olla opiskelemassa koulun puolesta jotakin uutta jatkuvasti. Sitten kun aikaa olisi kahdelle lapselle. Kun ei ole kotiläksyjä.

Onnea teille kaikille, joilla on ilouutisia kerrottavana, meilläkin toivottavasti vielä joskus! (Ja onneksi myös meidän lähipiiriin syntyy vauvoja, joita voi sitten sylitellä ja hoitaa <3)

12.1.2016

Loma on ohi

Tänään oli ensimmäinen päiväkoti- ja koulupäivä kuukauden mittaisen joululoman jälkeen. Huikeaa, miten kuukaudessa ehtii tosiaan unohtamaan sen kaiken stressin. Kuin myöskin sen, että minä ihan tosissani pystyn selviytymään kodista, perheestä ja opinnoista samaan aikaan.


Eilen illalla ahdisti kyllä oikein urakalla kun ajattelin aamuheräämistä, lapsen herättämistä, pukeutumista, kotoa poistumista ennen puolta päivää ja kommunikointia kaikkien luokkakavereiden kanssa. Päivä olikin ihan tosi kiva. Oli mukavaa keskustella aikuisten juttuja ja saada aikaansaanut olo pelkästään poistumalla jo aamulla kotoa. Meikkasin myös pitkästä aikaa ja ah, se tuntui niin hyvältä, vaikka viihdynkin myös ilman meikkiä. Koulussa keskusteltiin vuorovaikutustaidoista ja vaikka aihe kuulostaa aika tylsältä ehkä, niin minun mielestäni se on todella mielenkiintoista ja oli kiva tunti. Tuli myös niin helpottunut olo, kun sain vuoden ensimmäisen tehtävän tehdyksi iltapäivällä. Tapani mukaan en kuitenkaan voinut palauttaa sitä kuin vasta äsken, kun sain oikoluettua sen sadannen ja tuhannen kerran. Pelkään aina että olen käsittänyt tehtävän annon ihan väärin.

Lapsi meni myös innoissaan päiväkotiin ilman itkuja ja ilmeisesti päiväkin oli ollut oikein mukava. Tätä pelkäsin myös aika paljon etukäteen nimittäin, että kuinkas nyt sitten taas pitkän loman jälkeen orientoidutaan päiväkotiarkeen, mutta onneksi näin ihanasti, vaikka muutoksia ryhmässä oli tammikuulle tullut. Ihana ja reipas tyttöni <3

Huomaan jännittäväni jo etukäteen tehtäviä, joita en ole vielä edes saanut. Tästä tavasta tahdon kyllä eroon, sillä muuten voi tulla aika raskaat seuraavat kaksi vuotta vielä. Huh.


Iso huokaus kuitenkin taas, sillä eihän tämä taas ollutkaan niin kamalaa kuin etukäteen mielessäni aprikoin. Ehdin vain liikaa tottumaan brunsseihin, lököilyyn ja aikaan. Oikeasti taidan siltikin nauttia enemmän tästä aikuisten arjesta. On vähän sellainen olo, että lapsikin odottaa nykyisin enemmän ohjelmaa päiviin, kun on siihen jo päiväkodissa tottunut.

No mutta sellaisia kuulumisia tänne, tuli vain vahvasti sellainen olo, että on välillä aikaa tällaiselle ihan vain kuulumisille ja tajunnanvirralle. Olisipa kiva joku päivä kuvata ihan perinteinen päivä kuvina -postaus, jos vain muistaisin. Nyt kun tämä arkikin on niin erilaista, kuin aiemmin. Katsotaan.

8.1.2016

Kameran uudet lisävarusteet

Sain tosiaan joulupukilta (eli Tonilta) joululahjaksi kameraan etälaukaisimen. Täytyy kyllä sanoa, että näin bloggaajana (tuntuu hassulta käyttää itsestään tuollaista termiä) en tajua kuinka olen voinut elää ilman sitä.


Tiedättekö ne miljoonat meemit siitä, kuinka poikaystävä joutuu kuvaamaan tyttöystäväänsä joka paikassa ja sitä ei voisi yhtään kiinnostaa? Se taitaa olla se tilanne, joka on inspiroinut Tonia lahjan hankintaan. Sain nimittäin tosiaan minijalustan ja tuon laukaisimen. Aika hyvä yhdistelmä näin kotioloissa ja matkoille, kun mahtuu pieneen tilaan ja ajaa asiansa. Monkeypodin saa kiedottua vaikka puuhun kiinni ja kaukolaukaisimella sitten vain kuvailemaan itseä. Heheh. Niin siis näin tekee bloggaaja, joka kehtaa. Itse en ole ihan vielä sillä asteella, sori Toni.


Toinen hyvä puoli tuossa yhdistelmässä on: Jos haluaa kuvata jotakin toooodella pitkällä valotusajalla niin, että kamera ei saisi yhtään heilahtaa. Kädessähän se heiluu ehdottomasti jo siinä vaiheessa kun painat laukaisinta. No eipä heilu näillä varusteilla.



Tämä siis ei ole mikään kaupallinen yhteistyö, vaan haluan ihan tosissani suositella näitä tuotteita. Kelpaa perheen pienimmällekin. Kas näin.

5.1.2016

Kypärä ei ole nolo

Toissa kesänä aihe tuli meille ajankohtaiseksi, kun ostettiin lastenistuin polkupyöriin ja oikeastaan vähään aikaan ensimmäiset pyörät meille itsellemmekin. Lapselle ostettiin tietty kypärät ja niin itsellekin. Tästä sain kuulla naurua, että hahaha näytän varmaan hauskalta potta päässä, aika noloa. Anteeksi mitä? 

No sitten koin tämän efektin uudelleen nyt talvella, kun alkoi tämä luisteluhomma. Lapsi sai luistimet, äitikin ja kypärät päässä mentiin taas. Sunnuntaina täydellä jäällä katselin, että vain yhdellä aikuisella lisäkseni oli kypärä päässä. Anteeksi mitä? Saati se, että edes suurella osalla lapsista ei ollut kypärää. MITÄ??

Ensimmäinen pyöräretki!
Olen ollut niin järkyttynyt tästä. Itsehän lopetin kypärän käyttämisen lapsena salaa vanhemmiltani jossain iässä, koska se oli noloa. Heti kun tulin järkiini, niin kypärä tietenkin palasi päähän. Pyöräillessä luotan kyllä ajotaitooni, mutta ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Joku voi ajaa minua päin tai voin vaikka saada sairaskohtauksen satulassa ja kuinkas sitten suu pannaan. Sama pätee luisteluun, luotan taitoihini kyllä, mutta voin kuvitella miltä tuntuu mennä takaraivo edellä jäähän.

Seiskaluokkalaisena olin ystäväni kanssa luistelemassa syrjäisellä pienellä jäällä, jossa ei taatusti liikkunut kukaan. Siellä oli sellainen punainen painava metallinen maali, jota kiekkoillessa käytetään. Joltain oli jäänyt myös kiekko kentälle ja potkimme sitä kaunoluistimillamme maaliin ja meillä oli joku hauska peli ehkä meneillään. Kiekko meni sinne ihan maalin perälle ja tämä ystäväni kurotti luistimen terällään tuota kiekkoa pois maalista. Samalla hän piti kaksin käsin kiinni maalin yläreunasta. Ihan vilahduksessa vain tämä ystäväni, siinä ihan vieressäni, mätkähti selälleen maahan niin, että se punainen metallinen maali tuli hänen otsaansa. Hänen päänsä siis kolahti ensinäkin siihen jäähän takaraivo edellä että painava maali mätkähti otsaan. Olimme siellä syrjäisellä jäällä, ketään ei näkynyt missään ja minulla ei ollut puhelinta mukanani. Ystäväni pysyi tajuissaan koko ajan, onneksi, mutta hänen otsansa alkoi turpoamaan niin että toinen silmä alkoi muurautua umpeen. Menin ihan paniikkiin, mutta sain muistaakseni soitettua hänen äidilleen ja hätäkeskukseen tämän kaverin omasta puhelimesta. Sitten en muistakaan enempää. Ystävä lähti jollakin, en tosiaan muista millä, sairaalaan ja minä menin kotiin itkemään. Tilanne oli ihan kamala.

Ystävälleni ei kuitenkaan käynyt sitten pahasti tässä tilanteessa, vaan selvittiin lähinnä säikähdyksellä, mutta voitte vain kuvitella kuinka pahasti olisi voinut käydä. Entä jos meillä olisi ollut kypärät päässä? Luulen, että sairaalaan ei olisi ollut niin kova kiire.

Tämä äiti voisi kyllä huolehtia, että toi kypärä olisi vielä paremmin otsankin suojana!
Olen myös kuullut tarinoita muista onnettomuuksista jäällä ja pyörän selässä jotka ovat ihan yhtä totista totta. Kaikissa niissä ei ole käynyt niin onnekkaasti, kun meille kävi silloin seiskaluokalla. Meidän perheessä ei tosiaan pyöräillä tai luistella ilman kypärää, ei lapset eikä aikuiset, ihan sama kuinka noloa. Kuinka teillä?

2.1.2016

Uusi entistä parempi vuosi näillä keinoilla

Näitä minun piti tulla kertomaan jo aiemmin, mutta Teri tosiaan nappasi mielenkiintoni. Nyt olen ainakin henkilökohtaisesti tyytyväinen, sillä Teri ymmärsi pyytää anteeksi. Vastaanotettu ainakin täältä. Kiitos.

En muista aiemmin tehneeni mitään tavoitteellisia uuden vuoden lupauksia, mutta nyt tuli jotenkin sellainen fiilis, että se voisi olla ihan hyödyllistä. Minä kun tarvitsen selkeästi jotkut kirjatut ohjeet, jos tahdon jostakin pitää kiinni. Täältä niitä siis tulee. Tässä on minun uuden vuoden lupaukseni vuodelle 2016.

Pidän huolen siitä, että myös ystäville, liikunnalle ja blogille jää aikaa.

Viime syksy tuntui jotenkin niin uuvuttavalta ja kiireiseltä, että usein pihistin juurikin näistä pyhästä kolmesta asiasta, että sain aikaa kaikelle muulle. Myös lorvimiselle. Uskon, että jos aikataulutan paremmin ja ihan tosissani tsemppaan paremmin, niin saan aikani jaettua myös näille asioille. Kaksi ensimmäistä on myös helppo yhdistää (vink vink ystävät).


Luotan omiin taitoihini, enkä tuhlaa niin kamalan paljoa aikaa koulutehtäviin.

Siis totta kai tehtävät täytyy tehdä, mutta kuten jo sanoin, olen niin paljon joutunut karsimaan minulle tärkeistä asioista kiireen vuoksi, niin minimoin kiirettä. Olin saanut arvosanan 5 (asteikolla 1-5) vammaistyön raportistani, josta olin toki ylpeä, mutta vaikka olisin saanut asteikkoa tai kahta huonomman, olisi se vallan hyvin tällaiselle opiskelevalle äidille riittänyt. Jos sen sijaan olisin tehnyt tehtävää vaikkapa tunnin vähemmän ja pienemmällä paniikilla, olisi jäänyt aikaa muuhun ja mieleni olisi levännyt. Tätä aion noudattaa sitten jatkossa ennemmin.

Olen enemmän läsnä tyttärelleni.

Etenkin väsyneenä sitä usein löytää itsensä tappamasta aikaa se puhelin kourassa vaikka voisi olla vaikka yhdistämässä sitä liikuntaa ja läsnäoloa lapsensa kanssa. Näin siis jatkossa makoilun ja kännykän selaamisen sijaan. Toki sadepäivät ja muut poikkeukset on sallittuja, mutta pääpaino voisi olla ennemmin aktiivisessa elämänasenteessa.

Muistan löytää tilanteiden positiiviset puolet.

Elämänlaatuun vaikuttaa aika paljon myös ihan vain elämän asenne. Arjessa kun on usein väsynyt ja kiukkuinen, niin silloin elämä saattaa myös tuntua aika väsyneeltä ja kiukkuiselta. Täytyy opetella vähän hölläämään ja näkemään kivat asiat elämästä.


Ei blogipaineita tai blogi saa luvan jäädä.

Huomaan usein sortuvani pieniin blogipaineisiin. Mitä tänne voi kirjoittaa? Mitä ihmiset haluavat lukea ja onko blogini kiinnostava? Unohdan sen tulevana vuonna 2016. Kirjoitan sitä mikä hyvältä tuntuu ja kuinka parhaaksi näen. Hyvästi viilaaminen ja hiominen - tämä on hyvä sellaisena kuin se on. Bloggaamisen kuuluu antaa minulle - ei ottaa.

En osta kiloa suklaata vain koska menkat.

Ihan oikeesti. Uskon, että tiedätte mistä puhun.

Lupaileeko muut? Mitä lupasitte? Oliko meillä samoja? Onko aiempien vuosien lupaukset pitäneet?

Imettämisestä, Teri Niitti!

Teri Niitti otti oikeudekseen kuvata someen (omaan Instagramiinsa ja Facebook-sivulleen) jonkun äidin ja lapsen tärkeää ruokailuhetkeä. Niin siis imettämistä. Vähän sama asia siis kun joku salakuvaisi Teriä hänen syödessään hampurilaisateriaa ja julkaisisi nämä viehättävät kuvat sosiaalisessa mediassa kaikkien nähtäväksi. Paitsi, että tämän viattoman vauvan ateriointi on tuhat kertaa kauniimpaa.

Tämän kuvan jakamisen herra teki tietysti saatesanoilla siitä, kuinka olisi täytynyt käyttää huivia lapsen pään päällä, ettei vaan tissi vilku. Se häiritsi häntä tosiaan näin paljon. Mielestäni on aivan uskomatonta, että joku mies, jolla ei ole ilmeisesti mitään käsitystä imettämisestä, tulee antamaan tällaisia neuvoja siitä, missä ja milloin on sopivaa imettää lasta. 

Alkuperäisessä kuvassahan on naama kyllä näkyvissä.

Itse kirjoitin silloin aikanaan tämän postauksen imettämisestä. Aisla oli silloin ihan parin viikon ikäinen, kun tuota kirjoitusta raapustelin. Postauksesta huokuu suuri epävarmuus imettämistä kohtaan ja etenkin julkista sellaista. Ei sen pitäisi olla mielestäni niin, vaan jokaisella äidillä täytyisi olla tuolla kaupungilla sellainen olo, että lapsensa saa ruokkia ihan missä tykkää. Jokaisella ihan tuoreella ja epävarmallakin äidillä. Oli se sitten lentokoneen ykkösluokka, puisto tai ravintola. Näitä kohuja tulee vähän väliä ja ne ihan todella vaikuttaa siihen oloon, että onkohan tämä nyt ok. Epävarmalle imettäjälle riittää tieto, että siellä on joku joka paheksuu. Olisi tärkeää, että ilmapiiri olisi vastaanottavainen ja hyväksyväinen myös tämän asian suhteen, Teri ja kumppanit.

Onneksi nyt ihmiset ovat villiintyneet somessa jakamaan imetyskuviaan ja on aina olemassa vastarintaa tekeviä tyyppejä, kun joku tällainen älykkö avaa suunsa. Kun kerta häiritsee, niin kannattaisi varmaan olla lentämättä lentokoneella tai laittaa se huivi omien silmien eteen, jos ei kestä uutta elämää tällä pallolla. Muutenkin on käsittämätöntä, että "julkisuuden henkilöllä" ei ole tuon paremmin some hallussa, mikä on soveliasta ja mikä ei. Onneksi itse pääsin sitten melko pian hyviin fiiliksiin imettämisestä ja kirjoittelin niistä täällä.

Teri tietysti heti lentonsa jälkeen kiirehti poistamaan kaikki jälkensä näistä hölmöyksistään, mutta minä ainakin olen sitä mieltä, että ei se nyt ihan vielä tässä ollut. Anteeksipyyntöä odotellaan. Finnairilla oli sentään järkevää sanottavaa, kiitos heille:



Toivon, että jokainen äiti, jonka tekisi mieli imettää julkisesti tekee sen. Imettäminen on luonnollista, kaunista ja äidin ja lapsen välinen asia.