21.2.2016

7,5v parisuhdetta koska jääräpäisyys

Minulla on niin hieno perhe, että tulen siitä päivittäin onnelliseksi. Oman lapsuuteni sain viettää myöskin ihanassa perheessä, mutta hyvin erilaisessa, kun sen varmasti pysyviin osiin on kuulunut lähinnä äiti ja sitten vähän myöhemmin pienempiä sisaruksia.

Luonnollisesti lapsuuteni vuoksi oli minulla kovia pelkoja raskausaikana siitä, että kuinkahan parisuhteen tai perheen sitten käy. Suorastaan odotin sitä, että kohta erotaan ja sitten alkaa se uusioperhekuvio jossain kohtaa. Olin hyvin epäluuloinen. Ollaan myös Tonin kanssa sellaisia jääräpäitä, että riidoilta ei tietysti olla vältytty ja kyllähän ihminen tarvitseekin myös ihan omaa aikaa. Siinä vaiheessa kun se oma aika on kortilla tai sitä on hyvin vähän ja se pitää jakaa toisen kanssa, niin totta kai alkaa jossain kohtaa ärsyttämään ihan toden teolla. 


Eräs ystäväni sanoi jo joskus kun oltiin pieniä teinejä ja kysyin häneltä, että milloin tietää, että on oikea aika erota toisesta ihmisestä, että "hyvä mittari on varmaan se, kun on enemmän tyhmää kuin kivaa toisen seurassa". Pitkällä tähtäimellä tämä pitää varmaan paikkaansa, mutta sanoisin, että ollaan käyty varmasti myös tämän mittarin huonommalla puolella ja edelleen yhdessä ollaan. Joka päivä toisistamme oppien, sillä joka päivä me kasvamme itsekin ihmisinä hiukan erilaisiksi kuin tavatessamme. 

En usko, että parisuhteessa tulee koskaan olemaan sellaista aikaa, että kaikki olisi aina vain hienoa ja ikinä ei suututtaisi. Ei ainakaan minun parisuhteessa, sen verran impulsiivinen jääräpää olen. Taidamme olla sitä molemmat. Juuri nämä samat syyt, jotka ajavat meitä toisinaan hieman erillemme, ajavat meitä myös yhteen. Jos emme olisi näin jääräpäitä, olisiko tämä kaikki kestänyt? Ei varmaan.

Olen niin kiitollinen tästä elämästäni päivittäin. Olen saanut lapselleni parhaan isän, jota voi vain toivoa, joka jaksaa pitää huolta lapsesta tasa-arvoisena vanhempana ja johon voin luottaa. Viime syksynä pelkäsin taas hullun lailla, että mitäs nyt tapahtuu, kun uudenlainen arki alkaa. Kun oma-aika on entistä enemmän kortilla ja sitä pitää edelleen jakaa kahdelle, mutta väittäisin tämän olevan onnellisempaa aikaa kuin aika kotona ollessani. On itsekin niin väsynyt arjen myllerryksessä, että huomaan olevan paljon merkittävämpää olla kiitollinen kaikesta saamastaan kuin siitä, että kenen sukat on keskellä olohuoneen lattiaa.


Kun olin 17-vuotias ja olimme vasta tavanneet, kysyin vitsillä, että saisinko olla kotiäiti lopunikääni, että hän toisi tienestin pöytään ja minä vain hoitelisin lapset. Sain myöntävän vastauksen silloin ja tiedän, että jos tänä päivänä sitä oikeasti tahtoisin, niin hän kyllä suostuisi. En kyllä tahdo, mutta pointti ei olekaan se, vaan se, että tämä ihminen on tukenani kaikista hulluimmissakin jutuissani. Kuten vaikkapa tuon lapsen teossa silloin joskus (vaikka en kyllä sano, että olisi ollut minun päätökseni, hehe). Ah, ihana perheeni.

Karkauspäivänä tulee meille tuo 7,5v täyteen ja luonnollisesti niitä puolikkaita vuosia ei yleensä muistella, mutta nyt! 

4 kommenttia:

Rauhaa ja rakkautta!