23.3.2016

Elämä taaperon kanssa

Kun Aisla syntyi nautin ihan hirveän paljon vauva-ajasta ja joko aika on kullannut muistot tai sitten ihan totta tosiaan olin aika onnellinen silloin. Minun pieni nyyttini tuli maailmaan ja sain vain keskittää kaiken aikani hänen hoivaamiseen ja hellimiseen. Äitiys oli aika pitkälti sitä mitä olin kuvitellut sen olevan, paitsi että rakkaus sitä pientä ihmistä kohtaan oli vielä suurempaa kuin olin osannut ennakoida. Myös äitiyden mukana tullut huoli lapsesta oli juttu, jota en osannut nähdä tulevan. Ensimmäiset kuukaudet pahin pelkoni oli kätkyt kuolema ja nykyisin pelot eivät ehkä liity niin paljoa menettämiseen, vaan enemmän siihen, että joku satuttaa lastani muilla tavoilla. Nämä ovat varmasti ihan normaaleja vanhemmuuteen liittyviä juttuja tai niin ainakin kuvittelen niiden olevan.

Oikeastaan en tullut kirjoittelemaan niistä peloista, vaan enemmän siitä kuinka paljon nautin, tästäkin elämänvaiheesta, melkein 3 -vuotiaan lapsen äitinä. On hienoa, kun lapsella kehittyy ihan omia ajatuksia ja mieltymyksiä. Lapsi kertoo millaisista väreistä tai musiikista pitää ja hän keksii omia tarinoita. Lapselta voi kysyä mitä haluaisi syödä tänään ruoaksi tai mitäs tehtäisiin vapaapäivänä. Lapsi innostuu. Jos ennen innostutti kukkuu -leikit, niin nykyisin lapsi innostuu sellaisista asioista, joista äitikin voi innostua. Lapsi jännityksellä odottaa, että koska on ensimmäinen kerta, kun voisimme mennä elokuviin. Sitten kun hän on "näin vanha" ja näyttää kolmea sormeaan pystyssä. Silloin vietetään myös autosynttäreitä, jonka teeman neiti on valinnut itse. Toki niihin on vielä se kolme kuukautta aikaa, että mieli voi vielä muuttua.

On ihanaa, kun voi selittää lapselle mitä tapahtuu. Voi kertoa, että huomenna isi vie päiväkotiin ja äiti hakee ja sen jälkeen tullaan kotiin ja lapsi kertaa asiat ja ymmärtää. Kun lapsi jää yökyläilemään, hänelle voi kertoa, että äiti ja isi tulee aamulla hakemaan ja hän ei näytä surulliselta, vaan jää mielissään, kun tietää, että hänet haetaan kyllä seuraavana päivänä. On myös ihanaa, kun lapsi sanoittaa tunteitaan ja kertoo kun hänellä on ikävä tai kun hänellä on ollut kivaa. 

Jos vauva-aikana joskus tuli ajatuksia, että koskahan tuo jo kävelee tai milloinkohan se kertoo jotakin hauskoja juttuja, niin tästä elämänvaiheesta ei ole äidillä kiire pois. Neiti on niin taitava, fiksu ja lahjakas. Ihan kaikessa mihin ryhtyy. "Äitin ja isin pikkuvauva", kuten hänellä on tapana sanoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rauhaa ja rakkautta!