26.5.2016

MINÄ OLEN VOITTAJA AINAKIN TÄNÄÄN

Viime jouluna, kun loma alkoi, kirjoitin tekstin jonka lopetin isoon huokaisuun. Kun tiivis syksy arjen myllerryksistä oli ohi, tuntui että olin niin keveä, että olisin voinut leijailla tieheni. Tänään en tiedä kuinka kuvaisin tätä vapauden tunnetta, joka on vielä kevyempi kuin joululoman alkaessa. Näin jälkeenpäin luettuna naurattaa, kun luen tätä postausta, jossa ihan tosissani luulin, että kevään kolme kiireisintä viikkoani oli silloin. Ei todellakaan ollut. Siitä se kiire vasta alkoi. Kuulostan todella typerältä, kun olen luullut, että tuota on kiire. 

Kiire on sitä, kun iltaisin olet niin väsynyt, että et jaksa enää edes löhöillä. Jos aiemmin ei jaksanut kiireen keskellä lähteä salille tai nähdä kavereita, niin kevään aikana en ole kiireen takia jaksanut puhua puolisolleni iltayhdeksän jälkeen enkä heilauttaa sormia näppäimistöllä, kuten olette saattaneet huomata. Entinen minä olisi luovuttanut. Olisi jäänyt koulu kesken tai tehtävät tekemättä. Olen joko kasvanut vastuuntuntoiseksi tai sitten minusta on tullut turhan ylpeä luovuttamaan. Ihan sama, kuinka vaan, minä tein sen. Selvisin tästä keväästä, vaikka oli päiviä, kun iltaisin en jaksanut kuin itkeä kuinka väsyttää.

Viime syksynä en voinut kuvitellakaan mitään tällaista, kun koulu alkoi. Silloin itkeskelin koulun vessassa sitä kulttuurishokkia, kun siirryin kotoa ihan tuntemattomaan ympäristöön. Koulu oli vaihtunut hoitovapaani aikana, oppilaat olivat vaihtuneet koulussa, ohjaava opettaja oli vaihtunut, opintovalintani olivat vaihtuneet ja en todellakaan muistanut kuinka kaikki järjestelmät toimivat. Olin ihan pihalla. Luin juuri itkunsekaisen postaukseni ensimmäisestä koulupäivästäni ja pystyn vieläkin palaamaan helposti noihin fiiliksiin. Ne oli kamalia. Olin niin yksin.

Toissapäivänä saattoi olla samanlainen itkunsekainen fiilis, kun tapahtui eräs väärinkäsitys opettajan kanssa siitä, että onko tenttini mennyt läpi vai ei. Luulin että ei, vaikka todellisuudessa näin ei ollut. Olin niiiin pettynyt itseeni. Snäppiseuraajat tietääkin (olen siellä ja instassa molemmissa peikkopaprika, jos kiinnostaa, vink vink). Tänään kuitenkin oli toisenlainen fiilis. En ihan saanut valmiiksi kaikkia tehtäviä, mutta aivan melkein. Enää ihan minimaalinen rutistus, harjoitteluraportti opettajalle ja se olisi siinä. Toinen opiskeluvuoteni. Vielä 1,5 vuotta jäljellä. Tuntuu ihan helvetin hyvältä. Aion lopettaa tämän postauksen kuten sen aiemman ennen joulua: PUUUUUUUUUUUUUUUH.

Ensimmäisen kuvan postasin Instagramiin ensimmäisenä itkunsekaisena koulupäivänä. Toisen otin tänään vähän vielä ryytyneempänä, mutta ilme sentään on muuttunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rauhaa ja rakkautta!