7.6.2016

Vanhemmuuspaineista täytyy irtautua

Silloin, kun tulin äidiksi minulla oli paljon paineita. Vaikka suurin osa ihmisistä onnitteli meitä ilolla tuoreina vanhempina, niin saimme myös osaksemme epäilystä ja ihmettelyä. Että mekö ja eikö olisi kannattanut vielä vähän odottaa. Itse tietysti vain kummastelin, miten joku pystyi olemaan sitä mieltä, että emme olisi vielä kypsiä vanhemmiksi. Näin jälkeen päin ajateltuna ei tietysti oltu valmiita vanhemmiksi. Kuka olisikaan?

Kuitenkin. Näiden ajatusten saattelemana aloin kokemaan lapsen synnyttä suuria äitiyspaineita. Kai niitä tulee ihan jokaiselle äidille, mutta koin niitä olevan jotenkin extrapaljon meidän kohdalla ja niinpä vauvan huutaessa monta tuntia (joka ilta), en hiiskunut kenellekään väsymyksestä tai huudoista. Edes neuvolatädille. Halusin olla rento vanhempi, joka ei seuraa oppikirjoja ja vahtaa ohjeistuksia.

Niitä kumminkin tulee tänä päivänä muualtakin kuin vain kirjoista. Eikä vähiten somesta: Opin 6kk täysimetyksestä, opin unikoulusta, opin tutista ja tuttipulloista. Opin äidin ja lapsen vuorovaikutuksesta ja kiintymyssuhteista (myös opiskeluiden kautta). Yritin noudattaa näitä ohjeistuksia parhaani mukaan ja muodostin niiden kautta omia käsityksiäni, joista en kumminkaan voinut olla täysin varma. Vain aika näyttää missä olen ollut oikeassa ja missä väärässä.

Kokeilin vähän tuttia vauvalle. Monia erilaisia, niin kuin some sanoi. Lapsi alkoi kumminkin syömään ensin vanhempien kättä ja sormia ja sitten omaa peukkuaan. Sain palautetta: "Voi olla vaikeaa vieroittaa myöhemmin omasta peukalostaan". Yritin nyppiä peukkua lapsen suusta parhaani mukaan, kumminkin lopulta luovuttaen. Lapsi imi peukaloaan kauhisteluista huolimatta. Se sallittakoon nyt. Sitten muutama kuukausi eteenpäin ja lapsi lopetti touhun itse. 

Otin suuria paineita siitä miltä näytän vanhempana jos käyn joskus viihteellä, vaikka lapsella on hellä ja rakastava isä kotona hänen kanssaan. Kävin kumminkin. Isän ja tyttären kiintymyssuhde on parasta laatuaan.

"Ei saa nukuttaa vauvaa tissille, se ei opi ikinä käymään itse nukkumaan." Ei olekaan oppinut, mutta mitä sitten? Vielä lähes 3-vuotiaan neidin ja vanhempien lämpimin hetki on nukuttamishetket, joissa tyttö saa 100% vanhemman huomion. Kun ei ole pienempiä sisaruksia, on hyvin aikaa antaa lapselle tämä hetki. Miksi en sitä antaisi? Hän varmasti menee itse nukkumaan, kun on siihen valmis. Nyt minä vain nautin.

En ymmärrä mistä nämä paineet tulevat ja kuinka ne voisin murtaa. Tiedän, että en voi olla ainoa vanhempi joka suree näitä asioita ja aion kiinnittää jatkossa enemmän huomiota siihen, että luotan entistä vahvemmin omaan vanhemmuuteeni ja siihen, että tiedän, mikä on parasta lapselleni. Aion myös luottaa puolisooni, joka on paras isä mitä maa päällään kantaa. Osaamme erikseen ja yhdessä. Siihen täytyy vain luottaa. Kuten silloin kun raskaustesti näytti positiivista.

Tässä kuvassa tuore isi sylissään maailman isoin vastuu. Silloin joskus.

4 kommenttia:

  1. Mahti teksti ystävä, ajatuksia antava! <3 Haluun kans oppii elämään ilman niitä paineita! Ehkä aika turhia?

    VastaaPoista
  2. Hyvä postaus! Harva 15-vuotias enää haluaa nukkua vanhempiensa vieressä, joten mustakin on hassu ajatus "että se ei koskaan opi sitten nukahtamaan yksin". :D Lapset on pieniä lapsia vaan hetken.

    VastaaPoista

Rauhaa ja rakkautta!