11.7.2016

Meillä asuu tuleva voimistelija!

En ole itse harrastanut lapsena kovinkaan säännöllisesti tai tavoitteellisesti mitään, sillä en ole pystynyt sitoutumaan mihinkään toimintaan. Mikään kokeilemani harrastus ei ollut niin mielekästä, että olisin siihen tahtonut sitoutua. Muistan kokeilleeni ainakin käsityökerhoa, näytelmäkerhoa, telinevoimistelua, tanssia ja pienen koskettimien soitto kurssinkin kävin. Mikään ei vain tempaissut mukaansa. Näytelmäkerhosta pidin eniten, mutta olin niin epäitsevarma, että koin jääväni ryhmästä ulkopuoliseksi (ja näin ollen tein oharit kaikille kenraaliharjoituksissa, onneksi roolini oli helppo korvata). Sitten yläasteella päädyin sirkusharrastuksen pariin ja siitä tuli heti hyvin rakas minulle. En vielä silloinkaan osannut sitoutua ihan jokaiseen treeniin, mutta hyvässä ryhmässä oli kivaa treenailla, kun sai kavereita. Pariakrobatia oli parasta ja haaveilin myös ilmarenkaasta. Sitten muutin pois Tampereelta.



Kun oma lapsi syntyi, oli minulle jossain määrin aika selvää, että tahtoisin lapselleni erilaisen kokemuksen harrastamisesta, mitä itselleni oli jäänyt. Mielestäni harrastamisessa on paljon hyviä puolia ja se opettaa sellaista hyvää sitoutumista asioihin kaikkien taitojen lisäksi. Me aloitimmekin Aislan kanssa taaperosirkuksen, kun neiti oli vuoden ikäinen. Tarkoitus ei ollut tuupata lasta omaan rakkaaseen harrastukseen, vaan pidän sirkusta sen verran monipuolisena, että ajattelin sen kautta löytyvän ainakin yhden mieleisen lajin. Oli se sitten tasapainoilua, akrobatiaa, jonglöörausta tai vaikka taikatemppuja. Itsellenihän se akrobatia on rakkainta.

Kävimme sitten taaperosirkuksessa 1,5 vuoden ajan, kunnes tuli hieman sellainen olo, että ryhmä ei tarjoa tarpeeksi haasteita, kun tyttö alkoi olla jo vanhempi. Kävimme sitten tämän kevään ajan yhdessä temppujumpassa, joka ihan mukavaa höntsäilyä sekin. Pelkään kuitenkin vähän sitä, että tuollainen ihan kiva höntsäily ei sitten vie kiinnostusta lapsella pidemmälle ja käy kuten äidille. Tai toki siellä temppujumpassakin ne ryhmän jutut aina katsotaan ikätasolle sopivaksi, mutta koska molemmat harrastuksistamme ovat olleet samassa paikassa, ajattelin, että olisi kiva kokeilla jotakin muuta paikkaa ja ohjaajaa.



Ensimmäinen ajatukseni oli lähteä tytön kanssa vielä sellaiseen ryhmään, jossa on äiti/isi mukana touhuamassa. Jouduin kuitenkin toteamaan, että suurin osa tällaisista ryhmistä oli suunnattu 1-3 -vuotiaille (epäilen taas sitä, että onko tuollaisessa ryhmässä haasteita myös ryhmän vanhimmille), joten kun neiti itse vakuutti pärjäävänsä kyllä yksin, niin meille valikoitui sellainen ihan oikea oma harrastusryhmä. Minä yritin kaupitella vaihtelun vuoksi jotakin tanssilajia, mutta ei tyttöä kiinnostanut yhtään, joten ensi syksynä hän suuntaa voimisteluun ja on niin innoissaan ettei tosikaan. Niin iso tyttö hän jo on. Huh huh.


Ryhmä on 3-4 -vuotiaille lapsille, joten olen äitinä aika innoissani siitä, että lapset ovat suunnilleen saman ikäisiä kaikki. Sellaiset ryhmät, joissa olisi myös 5 -vuotiaita voisi puolestaan turhauttaa, jos tekeminen olisi vielä liian haastavaa, eikä koskaan saisi onnistumisen kokemuksia. Nyt toivon vain, että sama päättäväisyys ja itsevarmuus on lapsessa vielä ensi syksynä kun voimistelu alkaa, jotta neiti saa uuden kivan ja ennen kaikkea oman harrastuksen. Aiemmat kuvat silloin joskus pienempänä ja viimeinen kuvattu viikonloppuna (ja kuva nähty aiemmin instassani: peikkopaprika).

Harrastaako teidän 3-vuotiaat? Yksin vai aikuisen kanssa? Mitä lajia? Minkä ikäinen voi teidän mielestä aloittaa harrastamisen yksinään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rauhaa ja rakkautta!