14.9.2016

Olen hukassa

Kouluvuosi on oikein mallikkaasti alkanut kuten edeltäjänsä: kaikki on hukassa, etenkin minä itse. En tiedä missä pitäisi olla ja koska ja mistä aloittaa rehkiminen. Kaiken kruunaa se, että lukkari näyttää tosi paljon tyhjää, mikä enteilee aina pahasti sitä, että itse kannattaisi tehdä jotain sillä välillä. En vain ole tosiaan keksinyt kunnolla, että mihin tarttuisin. Sitten "itsenäisesti opiskelen" kotosalla, eli touhuan kaikenlaista maan ja taivaan välillä saaden päivän aikana aikaiseksi jonkun yhden ajatuskartan. Huh.


Omaa keskittymistäni myös hieman varjostaa lapsen epäviihtyvyys päiväkodissa. Viime syksyn pienen totuttelun jälkeen päiväkoti on ollut tytön mielestä kiva paikka, jonne on aina mielellään lähdetty. Vaan ei tänä syksynä. Kotona jo alkaa itkun tihrustaminen, kun täytyy lähteä. En usko, että päiväkodissa olisi syy vaan ikävä kyllä lapsikin tajusi, että ikuinen lomailu olisi ihanaa. Sydäntä särkee viedä itkevä lapsi hoitoon. Toivon niiiiin paljon, että tämä vaihe menisi nopeasti ohi.

Olenkin ryhtynyt keksimään keinoja, joilla tämä menisi tosiaan nopeasti ohi. Tänään päiväkodin jälkeen esimerkiksi keksimme, että kun kotiin päästään niin piirretään isin, Aislan ja äidin kanssa kaikki kuvat joilla voimme kertoa toisillemme, että mikä on kivaa koulussa/päiväkodissa/töissä. Itse piirsin ruokatarjottimen delisalaatteineen. Krhm. Lapsi löysi kuitenkin monta kivaa juttua, joten en usko, että siellä päiväkodissa niin kamalan kurjaa on. 


Onko teillä muilla ollut samanlaisia tilanteita? Oletteko kehitelleet joitakin keinoja päästä niiden yli vai oletteko vain antaneet aikaa? Itse ajattelin, että jos saan viljeltyä lapselle sitä hommaa, että kuinka kiva päiväkoti hänellä on, niin pian hän innostuisi itsekin. Helppo yrittää innostaa, sillä päiväkoti on oikeasti kiva.

Kaiken tämän päiväkodin raskauden varjolla ei meidän voimistelun aloitus sujunut kovinkaan leppoisasti. Aislalla on ollut nyt siis yksi kerta sellaista voimistelua, jossa kuuluisi olla ihan itsekseen muiden lasten kanssa ja vanhemmat odottelee käytävässä. Ensinäkin nämä vanhemmat mokasivat, kun oltiin ensimmäisellä kerralla justiinsa ajallaan, ehkä jopa hieman myöhässä, kun meidän varautunut tyttönen saattaisi kaivata pientä totuttelua ensimmäisellä kerralla. Sitten hän istuikin isänsä sylissä koko voimistelun, hupsista. Tällä viikolla on kuitenkin uusi kerta ja olemme sopineet, että mennään todella hyvissä ajoin ja se sopii neidille. Toivotaan, että tämän viikon kerta on parempi!


Muutoin meille ei kuulu mitään. Blogin lopetus on pyörinyt viimeisen kuukauden niin lähellä, että on ollut hetkiä jolloin olisin näpytellyt hyvästi -postauksen, jos vain olisin jaksanut avata tietokoneen. Nyt kuitenkin olen nyhjässyt taas jostakin tyhjästä motivaation ja inspiraation! Se tuntuu mielettömän siistiltä ja haluan antaa rakkaalle blogilleni jatkossa enemmän aikaa. Ja teille etenkin, rakkaat lukijat. 

2 kommenttia:

  1. Huh, ihan jo säikähdin! Älä vaan lopeta bloggaamista ikinä. Sun blogisi on päivän piristäjä :D

    T. Sivustaseuraaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana kuulla, tämmöiset kommentit on aina parasta koko hommassa <3 (Ikinä on kyllä aika pitkä käsite :'D)

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!