17.2.2017

Minähän valmistun pian (ehkä)

Luin pari postausta siitä (ensimmäinen ja toinen), kun jatkoin opintojani hoitovapaan jälkeen. Se oli niin tavattoman vaikeaa silloin, kun oli tottunut päivät höpöttelemään lapsen kieltä ja nopeasti olisi pitänyt sopeutua ison rakennuksen vilskeisiin ja aikuiskontakteihin. Muistan vieläkin, kuinka yksinäiseltä nuo ensimmäiset päivät tuntuivat. Muistan sen käytävän, jolle eksyin tuossa ensimmäisessä postauksessa, ja muistan sen puhelun Tonille, aivan kuin se olisi ollut eilen.

Sitten onneksi minulle avautui ihan uusi maailma, kun sain uudelta luokalta mahtavia ystäviä, ihania tyyppejä! Huomasin, että hei, ei se ole niin vaikeaa. Toki vieläkin käy joskus kotiäidin perinteiset eli kun tapaa niitä aikuisia, niin kuulumiset tulee isona pulahduksena suusta ulos, kun pääsee siihen aikuiskontaktiin, haha. Menetin yhteyden yhteen elämäni ihmiseen aika pian, kun koulu alkoi, mutta sain tilalle muutaman muun.

Se, mikä tekee tästä muistelusta erityisen haikeaa, on se, että minähän valmistun jo pian. Nyt elämme helmikuuta 2017 ja tämä on se vuosi, kun minun kuuluisi valmistua (jahka saan kaikki tehtäväni tehdyksi ja opin ruotsia). Jouluna vasta tosin onneksi, mutta viimeiset kurssit näiden mahtavien tyyppien kanssa ovat kaiketi nyt juuri tänä kuluvana keväänä. Hullua. Ensi syksy menee työharjoitellen.

Parin vuoden tauko kesken opintojeni teki minulle hyvää, kuten myös lapsi. Ainoat tekemättömät tehtäväni, jotka ovat rästissä, ovat siltä ensimmäiseltä vuodelta. Nyt kun on lapsi, kun olen äiti ja vanhempi, niin koen velvollisuutta hoitaa hommat. Nyt olen huomannut itsessäni loppua kohden toki pientä kisauupumusta, mutta yleisesti, vanhemmuuden myötä minusta on tullut vähän liiankin tunnollinen. Nyt yritän puolestani pyristellä siitä hieman eroon, sillä joskus pitää myös levätä. Ei sillä ole mitään merkitystä, että mitä numeroita sinne todistukseen tulee, kunhan se todistus tulee. Ihan vinkkinä teille lukijoillekin siellä, koska varmasti teistä myös löytyy pingottajia.

Tuntuu hurjalta ajatella, että vuoden päästä saatan olla jo työelämässä (tai työkkärin listoilla) ja meidän perheessä on kaksi tienaavaa aikuista (jos ei lasketa minun mitättömiä rahoja joita nytkin, haha). Pelottavaa jopa. On taas uusi maailma johon orientoitua, alku on varmasti raskas, jos olen niin onnekas, että sen saan.

Nyt aionkin, sen sijaan, että kauhistelen kevään raskautta ja tehtävien paljoutta, nauttia siitä, että viikolla on "etäpäiviä" ja saan olla arkena kotona opiskelemassa. On ihanaa, kun ei tarvitse pyöriä siellä isossa rakennuksessa hälyn keskellä aina vain ja saan kuunnella suosikki musiikkiani työskennellessäni. Saan oppia ja saan erehtyä. Opiskelussa on puolensa.

Pitkälle on päästy tämän ensimmäisen koulupäivän itkeskelyistä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rauhaa ja rakkautta!