28.3.2017

Lyttään itseäni

Olen nyt ruotsinkieltä opiskellessani alkanut miettimään sitä, kuinka paljon lyttään itseäni jo valmiiksi elämässä. Kun joku tuntuu haastavalta, niin helposti lyttään hanskat tiskiin yrittämättä. En lähde kokeilemaan uusia asioita, koska pelkään olevani surkea niissä. Totuushan on se, että aina voi oppia. Mahdottomalta tuntuva ruotsinkieli on haastavaa edelleen, mutta olisi täytynyt alusta asti rohkeasti yrittää, niin menestys olisi ollut parempaa alusta alkaen. Nyt se jo tuntuu siltä, että uskallan vähän edes yrittää.

Toisen vastaavan kokemuksen sain pari viikkoa sitten, kun kävimme Tonin ja meidän ystävän kanssa kiipeilemässä Tampereella Tullintorilla Irti maasta -kiipeilypaikassa. Paikka oli houkutellut minua paljon jo pitkään, mutta en ollut rohkaistunut menemään sinne, koska pelkäsin seuralaisteni omaavan rautaisen kunnon ja nauravan minulle, kun en pääse lainkaan kohti korkeuksia. Päätin kuitenkin lähteä rohkeasti ystävieni kanssa yrittämään ja ylitin itseni täysin! Kipusin itselleni hurjimmankin kiipeily seinän päälle ja tunne huipulla oli aivan huikea, tätä lisää!

Näiden, ja muiden elämäni kokemuksien varjolla, uskallan todeta, että kannattaa yrittää myös asioita, jotka tuntuvat hurjilta ja olo niiden tekemiseen on epävarma. Mistä muualta sitä varmuutta voisi saada, kuin menemällä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle? Minä ainakin tarvitsen aina uusia asioita, joissa onnistua, joista itsevarmuuteni kasvaa. Kun olen liian arka yrittämään mitään uutta ja pelkään epäonnistumista niin paljon, niin kuinka voin ikinä päästä eteenpäin missään?

Minulla oli elämässäni aika, jolloin en uskaltanut varsinkaan liikunnan suhteen yrittää koskaan mitään uutta, mutta nyt olen tosiaan ottanut uuden asenteen. Kävin yksi päivä ilma-akrobatiatunnilla, jossa tehtiin sellaisilla katosta roikkuvilla kankailla, joista en ole ollut aiemmin kiinnostunut. Sitten kun vähän pengoin mieleni perukoita, niin muistin sen johtuneen siitä, että en joskus yläasteikäisenä, kun harrastin sirkusta, ollut kovin hyvä niissä ja se oli syy miksi en ollut innostunut. Näiden tuntien kanssa kävi kuitenkin kuten kiipeilyn - menin, voitin itseni ja innostuin.

Jos vielä yhden vastaavan tarinan kerron, josta postasinkin Instagramiin yksi päivä, niin niinkin pieni juttu kuin huulipuna. En koskaan ole opetellut käyttämään, koska pojat sanoivat yläasteella, että huuleni näyttävät pyllynreiältä heidän mielestään, niin lähinnä etsiskelin huulikiiltoja, jotka peittävät huulen "juonteet". Sitten eräs päivä tämän tajusin, että mitä hittoa, miksi tällainen asia rajoittaa elämääni vielä yli 10 vuoden jälkeen? Sitten vain aloin käyttämään huulipunaa. Pikkuhiljaa. Ensin yhtiin juhliin, sitten kahtiin ja nyt aina kun lähden ulos tahdon laittaa huulipunaa. Arkimeikkiin se ei vielä kyllä kuulu, koska kokisin oloni liian juhlavaksi, heh.

Tulipas siinä turinaa. Pointti tuli varmasti kuitenkin selväksi, eli pitää rohkeasti muistaa yrittää ja ylittää niitä mukavuuden rajoja, sillä tavalla pääsee eteenpäin.

4 kommenttia:

Rauhaa ja rakkautta!