5.4.2017

Minä ja minun blogini

Ennen kuin aloitin koulun, oli minulla selkeä "rutiini" blogin kirjoittamisessa. Luonnoksissa oli monta valmista postausideaa ja pää tulvi lisää. Kirjoitin myös usein postauksia lähes valmiiksi, että kiireisinä päivinä ei tarvinnut kuin oikolukea ja lisätä, jos oli vielä jotakin sanottavaa. Kuvia otin päivittäin kymmenittäin, ellen jopa sadoittain. Elämä tuntui kiireiseltä, mutta jos nyt haluan sanoa sen ajan Paprikalle jotakin, niin sitä vain, että sinä et tiennyt kiireestä mitään.

En halua postata tänne myöskään mistään postaamisen ilosta (eh, tai no ehkä nimenomaan siitä) tai säännöllisen postaamisen vuoksi, vaan tahdon, että minulla on jotakin sanottavaa tai annettavaa. Tahtoisin päivittää tuoreita ja laadukkaita kuvia. Haluaisin olla hyväntuulinen ja stressaamaton.

Nyt päästään sitten niihin faktoihin. Aloitetaan sillä, että olen puolittanut tekstiin käyttämäni ajan. En ole niin suunnitelmallinen, enkä todellakaan tee mitään luonnoksia. En tiedä enää mistä haluan postata, koska olen aika täynnä itsestäni jauhamisesta, mutta toisaalta en tahdo ottaa kovinkaan kärkkäästi kantaa asioihin (paitsi siihen, että pliis lopettakaa ne pakkopalautukset sinne Afganistaniin). Olen myös erittäin kiireinen ja stressaantunut. Erittäin laiska valokuvaaja myöskin, ehkä lisääntyvä valo toisi tähän muutoksia? 

Blogi ja bloggaaminen on niin osa arkeani ja elämääni, että en kai minä tästä voi vain luopua? Minne sitten laittaisin kaikki ajatukseni ja kaikki kuvani? Missä sitten kuulisin teistä, rakkaat lukijat? (Olipas ällösti sanottu, mutta se sopi siihen.)

En tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja minne olen matkalla, kun koulu päättyy (luultavasti jouluna) ja uusi elämänjakso taas alkaa. En tiedä menenkö työkkärin kortistoon vaiko työhön, mutta haluaisin, että sen kaiken keskellä minulla on jossain se pieni aavistus, jolloin voin suoltaa ajatuksiani tänne. Haluaisin, että se ei ole niin merkityksellistä kuinka viilannut olen tekstiäni ja kuviani, vaan saan olla oma itseni. Omassa blogissani. Näin se on mentävä. Ei muuta tällä kertaa, palailen asiaan taas kun on sopiva hetki.

Tähän vielä kuva minusta (vaikka olenkin kyllästynyt jauhamaan itsestäni), jonka otti parini voimauttavan valokuvauksen kurssilla (kuten aiemmankin postauksen kuvan).

2 kommenttia:

  1. Mä en niin välitä tuoreista ja laadukkaista kuvista, vaikka tuo kuva on kyllä upea. Teksti on mulle tärkeää ja siinä saa mielellään olla joku ajatus.

    Itsekin koin olevani kotiäitinä kovin kiireinen, kunnes aloin raahata kahta lasta kahteen eri paikkaan työpäiväni ajaksi. Toisaalta aika ihan pienen lapsen kanssa on tosi intensiivistä, vaikkei siinä mitään kummaa päivän aikana puuhaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että mikä teitä lukijoita siellä kiinostaa :) Ja tosiaan, itse koen olevani kiireinen jo tämän yhden lapsen ja yhden hoitopaikan kanssa, joten voin vaan kuvitella :o Ja niin kai se aika kultaa muistot, että olihan sellaisessa pienessä paljon enemmän hommaa :)

      Poista

Rauhaa ja rakkautta!